Minä asetuin hänen viereensä, otin vakavan ryhdin ja aloitin:
"Pietarissa on, ellette vielä sitä tiedä, Nastjenka, hyvin harvinaisia solia. Näihin paikkoihin ei paista tämä aurinko, mikä kaikille ihmisille Pietarissa paistaa, vaan toinen, uusi, varta vasten näitä paikkoja varten tilattu, toisella omituisella valolla. Näissä solissa, hyvä Nastjenka, vallitsee aivan toinen elämä, erinlainen siitä, mikä meidän ympärillämme liikkuu, sellainen kuin se voi olla tuntemattomassa valtakunnassa, vaan ei meidän luonamme, meidän niin kovin vakavalla ajallamme. Sama elämä on sekoitus jostakin puhtaasti haaveksivasta, hehkuvan aatteellisesta ja senohessa, voi, Nastjenka, hyvin arkipäiväisestä ja tavallisesta, ellen tahdo sanoa, sanomattoman vastenmielisestä."
"Pyh! Jumalani, millainen esipuhe! Miksi pitää minun kuulla sellaista?"
"Kuulkaas, Nastjenka, minusta näyttää, etten koskaan tule lakkaamaan kutsumasta teitä Nastjenkaksi, näissä paikoissa asuu omituisia ihmisiä, uneksijoita, haaveilijoita. Uneksija ei ole mikään ihminen, vaan jonkunmoinen väliolento. Enimmäkseen istuu hän jossakin luoksepääsemättömässä solassa ikäänkuin tahtoisi hän sulkea itsensä päivänvalolta ja kun hän sulkeutuu itseensä, niin kasvaa hän niin kiinni solaansa kuin simpukka tai kilpikonna."
"Miksi, luulette te, rakastaa hän niin paljon neljää seinäänsä, mitkä jokatapauksessa ovat viheriäksi maalatut, paljaat ja savustuneet? Sanokaas minulle, miksi esim. tuo naurettava herra, kun häntä joku hänen naurettavista tuttavistaan käy katsomassa, ottaa hänet niin hämillään ja sellaisilla kasvojen ilmeillä vastaan ja ikäänkuin olisi hän juurikään tehnyt neljän seinän sisäpuolella rikoksen, valmistanut vääriä pankinseteliä tai huonoja värssyjä lähettääkseen ne nimettömän kirjeen seuraamana sanomalehteen, muka tekosyyllä, että runoilija on jo kuollut ja että hän hänen ystävänään katsoo pyhäksi velvollisuudekseen julkaista hänen värssyjään? Miksi loppuu puhe? Miksi ei kuulla naurua, eikä mieluista sanaa tuon äsken ilmestyneen ja jotenkin pukahtuneen tutun puolelta, joka muutoin suosii iloista puhetta kauniista sukupuolesta, pilaa ja naurua? Nähtävästi on hän uusi tuttava, joka käy ensikerran vieraisilla. Miksi tempaa hän äkkiä hattunsa, muistaa hyvin tärkeätä asiaa, mikä hänellä on tehtävänä ja menee nopeasti pois? Miksi nauraa hän ääneensä ja lupaa ei koskaan tulevansa tämän erakon luoksi, vaikka tämä erakko on parhain ihminen maailmassa, samalla kun hän ei voi kieltää itseltään tuota vähäistä huvitusta vertailla ystävän katsantoa, jonka kanssa hän oli puhunut, tuon onnettoman kissan kasvoihin, jota lapset ahdistivat ja vainosivat sekä rääkkäsivät kaikin tavoin ja joka vihdoin pelastautui lavitsan alle, missä se hyvän aikaa läähöitti ja molemmilla käpälöillään siveli ja puhdisteli kuonoaan."
"Kuulkaas kerrankin", keskeytti Nastjenka, joka kaiken aikaa kuunteli avosuin ja avosilmin — "kuulkaappas, minä en tiedä lainkaan, miksi tämä kaikki tapahtui ja miksi te asetatte minulle sellaisia naurettavia kysymyksiä. Mutta mitä minä varmasti tiedän, on se, että te olette tätä kaikkea hakenut."
"Epäilemättä", vastasin minä vakavimmalla katsannolla.
"Pitkittäkää vielä", vastasi Nastjenka — "sillä minä olen hyvin halukas tietämään, kuinka tämä kaikki päättyi."
"Te tahdotte tietää, Nastjenka, mitä sankarimme teki solassaan, tai paremmin sanottu, minä, koska koko historian sankari olen minä omassa vähäpätöisessä persoonassani. Te haluatte tietää, miksi minä tulin niin levottomaksi ystäväni odottamattomasta käynnistä. Te haluatte tietää, miksi minä punastuin, kun huoneeni ovet avattiin, miksi en ymmärtänyt vastaanottaa vieraita ja täyttää vierasvaraisuuden vaatimuksia."
"Niin, niin", vastasi Nastjenka, — "sitä juuri halajankin. Te kerrotte sangen hyvin, mutta ettekö voi kertoa vähemmin kauniisti. Te kerrotte niinkuin te kirjasta lukisitte."