"Nastjenka", vastasin minä vakavalla ja jyrkällä äänellä tuskin voiden pidättää nauruani, — "hyvä Nastjenka, minä tiedän kertovani hyvin, mutta suokaa anteeksi, en ymmärrä toisia. Minä olen kuningas Salomon'in hengen kaltainen, joka oli tuhannen vuotta seitsemän sinetin alla eräässä astiassa ja josta vihdoin nuo seitsemän sinettiä otettiin pois. Nyt, hyvä Nastjenka, kun olemme niin pitkän eron jälkeen löytäneet jälleen toinen toisemme, — sillä minä tunnen teidät jo kauvan aikaa sitten ja se on juuri merkki, että minä vain teitä etsin ja että meidän oli määrä nyt tulla yhteen, — nyt avautuvat päässäni tuhannen läppää ja minun täytyy päästää sanavirran tulvimaan tai minä tukehdun. Ja nyt pyydän siis ett'ette keskeytä, Nastjenka, minua, vaan kuulette kärsivällisesti, ja vaijeten minua. Muutoin — vaikenen minä!"
"Ei, ei! Ei suinkaan! En sano enään sanaakaan."
"Minä pitkitän, ystäväni Nastjenka. Päiväni kuluessa on hetki, jota minä erittäin rakastan. Se on tuo hetki, jolloin melkein kaikki toimet ja kaikki velvollisuudet lepäävät ja kaikki rientävät kotiin nauttiakseen silmänräpäyksen lepoa ja sen ohessa tehdäkseen muita iloisempia suunnitelmia ehtoota ja yötä varten, saadakseen siten mielensä mukaan käyttää vapaata aikaa. Meidän sankarimmekin — sillä teidän täytyy, Nastjenka, antaa minun puhua kolmannessa persoonassa, syystä että ensimäisessä persoonassa puhuminen loukkaa häveliäisyyttä, — siis, sankarimmekin, joka niinikään ei ole toimetta, tekee niinkuin muutkin. Mutta harvinainen tyytyväisyyden tunne ilmenee hänen kalpeilla, jotenkin väsyneillä kasvoilla. Ei hän välinpitämättömästi katsele iltaruskoa kohti, mikä verkalleen ilmestyy kylmälle Pietarin taivaalle. Kun minä sanon, että hän katselee sitä kohti, niin valehtelen minä, hän ei katsele, hän silmäilee vain tyhjään niinkuin tiedoton, ikäänkuin hänen huomiotaan kiinnittäisi joku muu miellyttävämpi seikka. Hän on tyytyväinen kun hän hänelle uskottuine toimineen aamuksi on valmis ja iloinen niinkuin koulupoika, kun hän pääsee koulupenkiltä. Katsokaas häntä syrjästä, Nastjenka! Te huomaatte pian, että joku iloinen tunne vaikutti hyvintekevästi hänen heikkoihin hermoihinsa ja hänen sairaanloisesti kiihoitettuun mielikuvitukseensa. Hän on jotakin mietiskellyt. Kenties päivällisateriaa? Taikka tämänpäiväistä ehtoota? Mitä hän niin innokkaasti tarkastelee? Kenties tuota jalonnäköistä herraa, joka niin kohteliaasti tervehti tuota hänen ohitsensa komeissa ajopelissä kulkevaa naista. Ei Nastjenka! Mitä hän tuollaisista vähäpätöisyyksistä huolii. Hän tuntee nyt jo itsensä rikkaaksi omasta, erinomaisesta elämästään ja laskevan auringon hohtava säde, joka niin kirkkaasti liekehti hänen edessään, herätti hänessä koko joukon kuvia ja vaikutuksia. Nyt huomasi hän tuskin tien, jolla ennen vähinkin vähäpätöisyys saattoi kiihoittaa häntä. Nyt on jo mielikuvituksen jumalatar oikullisella kädellään merkinnyt kultaisia perusaatteitaan hänen eteensä ja avannut hänen silmänsä aavistamattomaan, ihmeteltävään maailmaan ja kuka tietää, ehkä kohotti se hänet tuolta mainiolta kivikäytävältä, jolla hän käveli, seitsemänteen kristallitaivaasen."
"Yrittäkääs kerrankaan pidättää häntä ja kysyä äkkiä, missä hän nyt seisoo ja mitä katua hän kulkee? Todennäköisesti ei hän ole sitä tietävä ja vihassa punehtuen on hän jotakin sopertava vain näön vuoksi."
"Sentähden kyyristyi hän niin kokoon ja oli milt'ei säikäyksestä huutaa, kuin eräs hyvin arvoisa nainen pidätti häntä keskellä käytävää ja kysyi kohteliaasti tietä, minkä hän oli kadottanut. Harmistuneena astuu hän eteenpäin, tuskin huomaten, että ohikulkijat katsovat hänen jälkeensä nauraen ja että tuo nuori tyttö arasti väistyi hänen edessään tieltä. Mutta leikkivä mielikuvitus käsitti tuon kaiken lennossa, tuon vanhan naisen, nuo nauravat ohikulkijat, ja tuon nuoren tytön, ja talonpojat, jotka aluksissaan Fontankalla keittivät ehtooruokaansa, kietoutuivat hekin mielikuvituksen verkkoon niinkuin kärpänen hämähäkin seittiin. Uusilla havaannoillaan meni erakko kotiin ja istahtui päivällisaterialle. Jo kauvan sitten oli hän aterioinut ja heräsi vihdoin vasta kun mietiskelevä, aina raskasmielinen Matrena, joka häntä palveli, korjasi kaikki pöydältä ja ojensi piipun hänelle. Hämärsi huoneessa, hänen sielunsa oli tyhjä ja murheellinen, täydellinen unimaailma laskeusi hänen ympärilleen ilman melua ja hälinää. Pienessä huoneessa vallitsee hiljaisuus. Yksinäisyys ja väsymys sivelevät mielikuvitusta, se herää uudelleen, se kiehahtaa yli partaittensa, niinkuin vesi vanhan Matrenan kahvikattilassa, joka ulkona keittiössä lakkaamatta liikuskelee ja keittää kahvia. Räjähdys keskeyttää häntä, kirja, jonka uneksija on sattumalta käteensä ottanut, putoaa lattialle, ennenkuin hän on vielä ehtinyt kolmannelle sivullekaan. Hänen mielikuvituksensa on uudelleen herätetty, taaskin kulkee uusi maailma, uusi lumoava elämä hänen editsensä loistavassa kuvassa. Uusi uni, uusi onni. Uusi annos hienoa, suloista myrkkyä! Oi, mitä onkaan meidän elämämme, meidän velvollisuutemme hänelle!"
"Te kysytte ehkä, mitä hän uneksii? Mitä varten tämä kysymys? Kaikesta … runoilijan näytekappaleesta, jota ei aluksi ymmärretty, vaan myöhemmin kruunattiin; ystävyydestä Hoffman'in kanssa; Perttulin yöstä; Diana Vernon'ista, Ivan Vassiljevitsch julman sankarityöstä Kasanin valloituksessa, Clara Mowbray'sta, Hussista, kirkon kokouksen edessä, kuolleitten ylösnousemisesta Robert'issa, Beresinan tappelusta, runojen lukemisesta kreivitär M. D:n luona. Danton'ista, Cleopatrasta ei suoi amanti, Kolomnan talosta, omasta kodistaan ja vieressään olevasta suloisesta olennosta, joka hänelle kuuluu jonakuna talviehtoona, suu ja silmät suljettuina, niinkuin te nyt minulle kuulutte, pieni enkelini… Ei, Nastjenka, mitä pitää hänen, mitä pitää hänen … tuon hekumallisen vetelyksen tässä elämässä? Hän ajattelee, että se on vaivaloista, viheliäistä elämää, aavistamatta, että hänellekin kerran lyö raskas hetki, jolloin hänen on yhtä ainoata päivää varten tässä kurjassa elämässä uhraaminen kaikki haaveelliset vuotensa. Mutta ennenkuin häntä saavuttaa tämä uhkaava aika, ei hän toivo lainkaan mitään, koska hän on yli toivon koroitettu, koska hän on tyrttynyt, koska hän on elämänsä seppä ja muodostaa sen joka hetki oman mielensä mukaan."
"Ja niin helposti, niin luonnollisesti rakentuu tämä haaveellinen maailma. Ikäänkuin ei se sisältäisi mitään valhekuvia. Sanokaas, Nastjenka, miksi sellaiset hetket rasittavat henkeä? Miksi lyöpi valtimosuoni arvoituksellisesta, tuntemattomasta syystä, miksi valuvat kyyneleet hänen silmistään ja polttavat hänen kalpeilla, kuluneilla poskillaan? Miksi kuluvat kokonaiset unettomat yöt niinkuin silmänräpäys tyhjentymättömässä ilossa ja suloudessa ja sanokaas minulle, miksi aamukoiton ruusuvalollaan hohtaessa ikkunan läpi ja hämärän valaistessa tuota kolkkoa huonetta epäilyttävällä, haaveksivalla valollaan, niinkuin meillä täällä Pietarissa, uneksijamme uuvuttaa itsensä, heittäytyy vuoteelle ja sitten, huumautuneena sairaanloisesti kiihoitetun henkensä ihailusta nukkuu niin hurmauttavan suloisella tuskalla sydämessään?"
"Ja sitten, mikä petos! Rakkaus heräsi hänen povessaan tyhjentymättömällä ilolla ja kaikilla tuskillaan… Katselkaas häntä ja tuomitkaa itse! Uskoisittekohan, hänet nähdessänne, hyvä Nastjenka, ettei hän todellakaan ole koskaan tuntenut häntä, jota hän kiihkoisessa mielikuvituksessaan niin paljon rakasti? Onko hän nähnyt hänet vain pettävissä unikuvissa? Eikö hän todellakin myöhemmin, kun ero oli tapahtuva, sulkeutunut itkien ja valittaen hänen syliinsä? Oliko ne kaikki vain unikuvia? Ja eikö hän todellakin myöhemmin kohdannut häntä, kaukana kotorannoilta, vieraan taivaan alla, tuossa ihmeellisessä, ijankaikkisessa kaupungissa, loistavissa tanssijaisissa, hurmaavan soitannon ohella Palazzossa — tietysti Palazzossa — tuolla mirthien ja ruusujen siimeksessä, missä hän, tuntien hänet, kiireesti otti naamarinsa pois ja kuiskaili: 'minä olen vapaa' ja sitten vapisten heittäysi hänen rinnoilleen ja riemuitsi ihastuksesta, jolloin he silmänräpäyksessä unohtivat murheen, eron ja kaikki tuskat ja hän sitten viimeisellä, intohimoisella suutelolla tempasi itsensä irti hänen tuskalloisesta syleilystään?"
"Oi, tiedättehän itse, Nastjenka, että kavahdamme, tulemme levottomiksi ja punastumme, niinkuin koululainen, joka naapurin puutarhasta vast'ikään varastamansa omenan kätki taskuunsa, kun pitkä, terve nuorukainen, ilveilijä, kutsumaton ystävänne avaa ovenne ja huutaa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut: 'Minä, ystäväni, tulen tällä haavalla Pavlovskista!' Jumalani, vanha kreivi on kuollut, sanomaton onni on tulossa ja tuolla tulee ihmisiä Pavlovskista kaupunkiin."
Lopetettuani pulskan puheeni, vaikenin minä. Minä muistan, että minulla oli suuri halu nauraa ääneen, tuntiessani että vihoillismielinen henki liikkui minussa, joka jo rupesi ajatuksiani valtaamaan ja että silmäni alkoivat hehkua… Odotin, että Nastjenka avaisi viisaat silmänsä ja remahtaisi lapselliseen, raikkaasen, iloiseen nauruun ja minä rupesin jo katumaan, että olin mennyt liian pitkälle; että minä hyödyttömästi olin kertonut, mitä jo kauvan liikkui sydämessäni, josta minä niinkuin kirjasta voin puhua, minä kun jo kauvan aikaa sitten olin langettanut itsestäni tuomion ja tuskin voin pidättää itseäni lukemasta sitä julki, aavistamatta, että hän tulisi minua ymmärtämään. Mutta kummastuksekseni vaikeni hän. — Hetken kuluttua puristi hän lempeästi kättäni ja kainolla myötätuntoisuudelta kysäsi hän: