"Oletteko todellakin noin mieltänyt koko elämänne?"
"Koko elämäni, Nastjenka, koko elämäni", vastasin minä, ja näyttää siltä, että tulen sen samoin lopettamaankin!"
"Ei, se ei saa tapahtua", sanoi hän levottomasti. "Minä vietän kaiken elämäni isoäitini luona. Ja tiedättekö ettei sellainen elämä ole suloista?"
"Tiedän, Nastjenka, tiedän!" huudahdin minä voimatta enään pidättää tunteitani. "Minä huomaan nyt selvemmin kuin koskaan, että olen turhaan kuluttanut parhaimmat vuoteni! Nyt tiedän tämän ja tunnen vielä paremmin tämän tiedon katkeruutta. Jumala itse on lähettänyt teidät, hyvä enkelini, sanomaan ja todistamaan sitä minulle. Nyt istuessani vieressänne ja puhuessani kanssanne, käy minulle vaikeaksi ajatella tulevaisuutta, koska tulevaisuus jälleen tuopi mukanaan yksinäisyyttä ja tätä murheellista, hyödytöntä elämää. Oi, olkaa siunattu, suloinen hengettäreni, ett'ette heti karkoittanut minua pois, että saatoin sanoa ääneeni kumminkin kaksi ehtoota elämästäni."
"Oi, ei, ei!" huusi Nastjenka ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, "se ei saa enään niin olla. Niin emme tule eroamaan! Mitä on kaksi ehtoota!"
"Voi Nastjenka, Nastjenka, tiedättekö, että te olette pitkäksi ajaksi sovittanut minut itseni kanssa? Tiedättekö te etten minä itsestäni ajattele enään niin pahaa kuin ennen toisinaan? Tiedättekö te etten ehkä enään siitä harmiinnu, että tein elämässäni rikoksia ja syntiä, koska sellainen elämä on rikos ja synti? Ja älkää ajatelko, että minä olen liioitellut, Nastjenka, kun minulla toisinaan on niin murheellisia hetkiä … kun minusta sellaisina hetkinä usein näyttää, etten ole mahdollinen todellista elämää viettämään, että minä kadotan kaiken maltin, kaiken vaiston todellisuudelle, kun minä vihdoin itseänikin kiroan, kun minulla haaveellisten öitteni jälkeen usein on toipumuksen hetkiä, mitkä ovat hirvittäviä!"
"Ja kuinka paljon mielikuvitusta onkaan murheessa! Me tunnemme, että se vihdoin tyhjentyy tässä alituisessa jännityksessä, tuo tyhjentymätön mielikuvitus, kadottaessamme varhaisen ihanteemme, jotka rikkoutuvat tomuksi ja pirstaleiksi. Jos toista elämää löytyy, niin täytyy se noista pirstaleista tulla raketuksi."
"Kuitenkin halajaa sielu jotakin muuta! Turhaan penkoilee uneksija tuhvassa, vanhoissa mielikuvituksissaan, etsien tässä tuhvassa kipenää puhaltaakseen sitä sytyksiin ja tällä näin saadulla tulella lämmittääkseen kylmettynyttä sydäntään ja herättääkseen jälleen siinä kaikkea sitä, mitä siinä ennen oli, mikä sielua liikutti, mikä veren pani liikkeesen, mikä kutsui kyyneleitä silmiin ja petti niin suurenmoisesti! Tiedättekö, Nastjenka, kuinka pitkälle minä olen tullut? Tietäkääs, että minun täytyy viettää tunnelmieni vuosipäivää, sen vuosipäivää, mikä minulle oli niin kallista, mikä ei koskaan todellisuudessa ollut olemassa, koska tätä vuosipäivää vietetään vain tyhmien ruumiittomien mielikuvitelmien muistolle. Mutta, unikuvistakin voidaan päästä irti! Tietäkääs, että minä nyt halusta muistelen määrättyinä aikoina käydä niillä paikoilla, missä minä joskus tapani mukaan olin onnellinen. Minä halajan rakentaa nykyistä oloani palajamattoman menneisyyden avulla ja usein riennän minä murheellisena niinkuin varjo ilman hätää ja ilman tarkoitusta, pitkin Pietarin katuja ja kujia. Mitä muistoja ne ovatkaan! Minä muistan esimerkiksi, että minä juuri tässä, tällä paikalla, täsmälleen vuosi sitten, samalla tunnilla, tällä samalla käytävällä, kuljeksin yhtä yksinäisenä; yhtä murheellisena kuin nytkin. Ja minä muistan, että haaveiluni olivat silloinkin surulliset ja vaikk'ei ennemminkään ollut keveämpi oltava, niin tuntui elämä kuitenkin silloin helpommalta ja rauhallisemmalta, ilman noita pimeitä ajatuksia, mitkä nyt minussa riippuvat, ja ilman noita kolkkoja omantunnon ahdistuksia, mitkä eivät päivällä eikä yöllä anna rauhaa. Ja minä kysyn itseltäni: mihinkä jäivät unikuvasi? Ja päätä pudistellen sanon minä: kuinka nopeasti kuluvatkaan vuodet! Ja taaskin kysyn itseltäni: mitä olet sinä vuosillasi tehnyt? Kuinka olet sinä viettänyt parhaimman aikasi? Oletko sinä elänyt tai etkö? Katsos, sanon minä itselleni, kuinka maailmassa tulee olo kylmäksi Vielä kuluu vuosia ja niiden jälkeen tulee iloton yksinäisyys ja surullinen vanhuus ja sitten murhe ja tuska. Haaveellinen maailma vaalenee, unikuvat haihtuvat ja kuolevat ja makaavat ympärihajoitettuina niinkuin lakastuneet puun lehdet. Oi Nastjenka! Voi, vaikeata on yksin jäädä, eikä omistaa mitään surettavaa, ei niin mitään, koska kaikki, mitä minä kadotin oli arvotonta, ei minkään veroista, aivan mitätöntä, kaikki vain petosta ja unta."
"Älkää valittako kauvemmin", sanoi Nastjenka, kuivatessaan kyyneleitään. "Riittää jo! Nyt olemme kaksin, niinkuin tuleekin olla, me emme koskaan tule toisistamme eroamaan. Kuulkaappas, minä olen yksinkertainen ja vähän opetettu tyttö, vaikka mummoni otti minulle opettajan. Mutta todellakin, minä ymmärrän teitä, koska minäkin olen kokenut kaikki, mitä te nyt juuri sanoitte minulle, ollessani kiinnitetty mummoni hameesen. Luonnollisesti en voisi kertoa niin kauniisti kuin te, sillä minä en ole niin sivistynyt", lisäsi hän kainosti, samalla kuin hän antoi huomata ihmetyksensä kaunopuheliaisuudestani, "mutta minä iloitsen suuresti, että te puhutte niin avonaisesti. Nyt tunnen minä teidät tarkasti. Ja tiedättekös? Minä kerron teille koko historiani, aivan suoraan, ja antakaa sitten minulle neuvo. Te olette hyvin viisas mies. Luvatkaa minulle, että neuvotte minua."
"Voi Nastjenka", vastasin minä, — "vaikka en koskaan ole ollut neuvonantaja, saati sitten viisaskaan neuvonantaja, huomaan minä kuitenkin, että jos aina niin elämme, niin on se viisaasti ja antaahan kukin ystävä toiselleen parhaimpia neuvoja. Nyt siis kaunis Nastjenka, millaisen neuvon tarvitsette? Puhukaa avonaisesti. Minä olen nyt niin iloinen ja onnellinen, rohkea ja viisas!"