Tässä pysähtyi Natsjenka ja nauroi ääneensä. Minäkin nauroin hänen kanssaan. Kohta pitkitti hän:
"Minä sanon teille, älkää naurako mummolleni. Minä nauran, koska se on naurettavaa… Mitä tulisi minun tehdä, kun mummo nyt kerran on sellainen. Ja minä rakastan häntä todella kumminkin vähän. Minä asetettiin vanhalle paikalleni jälleen enkä päässyt enään liikkumaan.
"Unhotin vielä sanoa teille, että mummollani on oma vähäinen, puinen huoneus kolmella ikkunalla ja yhtä vanha kuin mummokin, siinä on ullakkokamarikin. Tähän muutti muudan vuokralainen…"
"Kenties isällinen henkilö?" huomautin minä.
"Tietystikin", vastasi Nastjenka — "ja hän ymmärsi paremmin vaijeta kuin te. Tosiaankin, hän sai tuskin kielensä liikkeesen. Hän oli vähäinen, vanha mies, kuiva, mykkä, sokea, niin ettei hän vihdoin voinut elääkkään. Ja niin hän kuolikin. Sitten löysin jälleen uuden vuokralaisen, sillä ilman vuokralaista emme voineet elää. Se oli paitsi mummoni eläkettä melkein ainoa tulolähteemme. Uusi vuokralainen oli nyt sattumalta nuori mies näöltään. Kun ei hän harjoittanut mitään kauppaa, otti mummo hänet vastaan ja kysyi sitten:
"'Nastjenka, onko vuokralaisesi vanha vai nuori?'
"Minä en tahtonut valehdella. Sanoin ettei hän ollut juuri nuori eikä mikään vanhuskaan.
"'Ja miellyttävän näköinen?' kysyi mummo.
"Taaskaan en tahtonut valehdella. 'Niin, miellyttävän näköinen, mummo!'
Sitten sanoi mummo:
"'Voi, onnettomuutta, onnettomuutta! Minä varoitan sinua, pienokainen, ettet katselisi häntä liian paljon! Voi! Millainen aika! Tulee uusi vuokralainen ja vielä miellyttävän näköinenkin! Niin ei ollut meidän aikanamme.'