— Mutta suvaitkaa, suvaitkaa, että kerron teille, hyvä herra… että selitän teille koko tämän harmillisen jutun…
— En halua selityksiä, en tahdo tietää mitään. Olkaa hiljaa taikka…
— Mutta enhän toki voi…
Vuoteen alla syntyi pieni ottelu, ja Ivan Andrejevitsh vaikeni.
— Sydänkäpyseni, minusta tuntuu kuin täällä kissat kehräisivät.
— Mitkä kumman kissat? Mitä kaikkea teidän päähänne pälkähtääkään!
Nähtävästi rouva ei tiennyt, mitä puhuisi miehelleen. Hän oli niin pelästynyt, ettei vielä voinut päästä tasapainoon. Nyt hänelle tuli aivan vilu ja hän terotti korviaan.
— Mitkä kumman kissat?
— Kissat, sydänkäpyseni. Äsken kun tulin, istui kissamme työhuoneessani; hrr-hrr-hrr, se hyrräsi niin omituisesti. Sanoin sille: Mikä sinun on, Vassenjka? Ja se hyrräsi edelleen: hrr-hrr-hrr! Ja niin edelleen. Ja minä ajattelin: Ah, kaikki pyhimykset! Ennustaako tuo jo kuolemaani?
— Mitä tyhmyyksiä te tänään puhutte! Teidän pitäisi tosiaankin hävetä!