— Nuori mies, älkää olko vihainen; en tiedä mitä puhun. Sanon vain, tahdoin vain sanoa, ettette varmaan ilman syytä osoita tätä kiinnostusta minua kohtaan… Mutta kuka te olette, nuori mies? Näen, etten tunne teitä, mutta kuka te olette oikeastaan? Oi, Jumala! En tiedä, mitä puhun!
— Ah, puhukaa vain kursailematta, keskeytti hänet nuori mies, joka nähtävästi oli ajatuksissaan.
— Mutta minä tahdon kertoa teille kaiken. Ajattelette ehkä, etten sitä tekisi, että olisin vihainen — ei! Siinä käteni! Olen vain nololla tuulella, ei muuta. Mutta, Jumalan tähden, sanokaa te ensin, kuinka itse tulitte tänne? Mistä syystä? Mitä minuun tulee, en ole teille vihainen, tuossa käteni. Täällä on niin tomuista. Käteni on hieman likainen, mutta se ei tee mitään, kun sydän vain on puhdas.
— Ah, antakaa minun olla rauhassa käsinenne. Täällähän ei voi kääntyäkään, ja hän tulee käsineen!
— Mutta hyvä herra, tehän heittelette minua ympäriinsä kuin olisin vanha kengänantura, sanoi Ivan Andrejevitsh hurjan epätoivon puuskassa äänellä, jossa värähti harrasta rukousta. — Kohdelkaa minua kohteliaammin, edes hieman kohteliaammin, ja minä tahdon kertoa teille kaiken! Voimme tulla ystäviksi, olenpa valmis kutsumaan teidät pöytäänikin. Mutta suoraan sanoen, näin emme voi maata vierekkäin. Te erehdytte nuori mies! Ette tiedä…!
— Milloin ukko on sitten tavannut nuoren naisen? mutisi nuori mies ilmeisesti äärimmilleen kiihtyneenä. — Hän odottaa nyt ehkä minua… Minun täytyy ehdottomasti päästä.
— Hän? Kuka? Oi, Jumala! Kenestä puhutte, nuori mies? Luulette, että yläkerrassa… Oi, Jumala! Oi, Jumala! Miksi minua näin rangaistaan?
Ivan Andrejevitsh koetti kääntyä selälleen epätoivon merkiksi.
— Ja miksi teidän tarvitsee tietää kuka hän on? Ah, piru! Niin tai näin, minun täytyy päästä…
— Herraseni! Mitä teette? Ja miten minulle käy? kuiskasi Ivan Andrejevitsh ja tarttui epätoivoissaan naapurinsa hännystakin liepeeseen.