— Mitä se minua liikuttaa? Jääkää tänne yksin. Ja jos ette tahdo, sanon puolestani, että olette setäni, joka on tuhlannut omaisuutensa, jottei vanhus uskoisi, että olen hänen rouvansa rakastaja.
— Mutta nuori mies, sehän on mahdotonta. Se on epäluonnollista, että setä… Kukaan ei teitä usko. Ei kaksivuotinen lapsikaan teitä usko, kuiskasi Ivan Andrejevitsh epätoivoissaan.
— No, älkää sitten lörpötelkö, vaan maatkaa hievahtamatta! Minusta nähden saatte kyllä jäädä tänne yöksi ja neuvotella aamulla ulos joten kuten. Kukaan ei huomaa teitä; kun joku ryömii ulos, ei kenenkään päähän pälkähdä, että joku vielä olisi vuoteen alla. Ja vaikkapa siellä olisi tusinakin! Muuten, te yksin olette koko tusinan arvoinen! Väistykää, minä ryömin ulos!
— Te loukkaatte minua, nuori mies… Ja kuinka käy, jos saan yskänpuuskan? Kaikkea täytyy ajatella!
— Ssst…
— Mitä se on? Kuulen taas jonkin liikkuvan, sanoi vanhus, joka sillä välin oli ilmeisesti torkahtanut.
— Missä? Yläkerrassako?
— Kuulkaapa, nuori mies, minä menen ulos.
— Kyllä kuulen!
— Oi, Jumala! Minä menen.