— Hm! No?
— En tee sitä omasta puolestani. Ettehän ehkä luule… Hän on vieras rouva! Mies odottaa Voskressenskin sillalla. Hän tahtoo saada rouvan kiinni, mutta hänellä ei ole rohkeutta — hän ei vielä usko… sellaisia kuin ne aviomiehet nyt ovat… (Tässä supiturkkinen mies koetti hymyillä). Olen hänen ystävänsä. Myönnättehän itsekin, etten minä, mies, joka ansaitsee jossakin määrin kunnioitusta — minä en voi olla se, jona minua pidätte.
— Tietysti! Ei!
— Niin juuri! Tahdon saada hänet kiinni, olen ottanut sen tehtäväkseni (onneton mies)! Tiedän, että hän on älykäs nuori nainen (hänellä on aina Paul de Kock tyynynsä alla); olen varma, että hän vilahtaa huomaamatta jollakin tavoin ohitseni… Minulle on suoraan sanoen keittäjätär sanonut, että hän tulee tänne. Tuskin olin sen kuullut, kun syöksyin hänen jälkeensä kuin mielipuoli. Tahdoin yllättää hänet, olin sitä jo kauan aavistanut, ja sen tähden pyysin teitä… tulettehan tänne… te — te — en tiedä…
— No niin, mitä tahdotte sitten?
— Jaa-a! Minulla ei ole kunnia tuntea teitä. En voi tyydyttää uteliaisuuttani kysymällä kuka ja kuinka. Kuitenkin, sallikaa minun tehdä kanssanne tuttavuutta, minua ilahduttaa tämä sattuma…
Vapiseva herra pudisteli lämpimästi nuoren miehen kättä.
— Tämä minun olisi pitänyt tehdä jo aivan alussa, hän lisäsi, — mutta olen unohtanut kaiken sopivaisuuden!
Supiturkkinen ei voinut puhuessaan seistä hetkistäkään paikallaan. Hän vilkuili joka puolelle ympärilleen, tepasteli sinne tänne ja kurotti alinomaa kuin hukkuva kätensä kohti nuorta miestä.
— Nähkääs, hän jatkoi, — tahdoin kaikessa ystävyydessä kääntyä puoleenne… Antakaa anteeksi rohkeuteni… tahdoin pyytää teitä menemään tuolle puolelle, sivukadulle, missä ovat takaportaat. Minä puolestani asetun tänne etupuolelle, jottemme lyö mitään laimin. Pelkäsin, että hän yksin ollessani pääsisi ohitseni; en tahdo päästää häntä käsistäni. Jos näette hänet, pidättäkää hänet ja huutakaa… Mutta minähän olen hullu! Nyt vasta näen, miten tyhmä ja sopimaton on ehdotukseni!