"Teidän poikanne saa dukaatin, jos hän heti seuraa minua."
Mies näytti epäilevän. Francisin puku ja ulkomuoto eivät tehneet luotettavaa vaikutusta. Hän oli kuusi päivää ollut suljettuna lastiruumaan eikä hänellä ollut koko aikana ollut tilaisuutta pestä itseään.
"Katsokaas", sanoi hän ottaen esille dukaatin, "tässä on raha. Saatte sen heti paikalla, jos käskette poikanne seurata minua niin pian kuin suinkin."
"Maksu on hyvä", sanoi mies. "Kuules, Ruffe, lähde tuon herran kanssa heti paikalla."
"Tulkaa, herra", sanoi poika, ja sen enempää sanomatta hän läksi
Francisin kanssa ulos, ja molemmat alkoivat juosta tietä pitkin.
Francis ei ollut maininnut mitään merirosvojen maihinnoususta, sillä hän tiesi, että silloin mökin asukkaat olisivat vain lähteneet pakoon eivätkä välittäneet hänestä. Heille tuskin mitään pahaa tapahtuisikaan, sillä merirosvot ryöstivät mieluummin rikkaitten huviloita, eivätkä halunneet herättää turhaa melua häiritsemällä sellaisten ihmisten rauhaa, joilta he eivät kuitenkaan voineet toivoa saavansa mitään. Juostuaan vähän matkaa poika kääntyi sivupolulle, joka kulki melkein kohtisuoraan entistä tietä vastaan, ja siitä Francis saattoi päättää, että hän oli tehnyt pitkän mutkan ja että huvilaan kulkeva joukko oli päässyt paljon edelle. Mutta koska hän juoksi kolme kertaa niin nopeasti kuin miehet saattoivat marssia, hän toivoi kuitenkin pääsevänsä ajoissa perille.
Pojat eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään. Maalaispoika ihmetteli mielessään, mikähän asia saattoi olla näin kiireellinen, ja Francis ymmärsi, että jokainen hengenveto oli hänelle tarpeen voidakseen suorittaa tehtävänsä. Vain pari kertaa hän kysyi, pitkältikö vielä oli matkaa. Viimeinen vastaus oli rohkaiseva: "Vain pari sataa askelta enää."
"Tuolta näkyvät jo tulet, herra. He eivät ole vielä menneet maate, tässä on ovi."
Francis kolkutti kovasti ja yhtä mittaa miekankahvallaan. Pari minuuttia kului, ennen kuin kasvot ilmestyivät yläpuolella olevaan ikkunaan.
"Kuka kolkuttaa noin väkivaltaisesti näin myöhään?"