"Tiedäthän, isä, että meille sanottiin sinun sairastuneen ja toivovan meidän heti palaavan kotiin?"
"Niin, lapseni, sen sain heti kuulla kun tulin teitä noutamaan."
"Niin pian kuin olimme istahtaneet gondoliin, sulki seuranaisemme ovet ja työnsi luukut ikkunoiden eteen. Me huudahdimme hämmästyneinä kun jouduimme pimeään, mutta hän pyysi meitä rauhoittumaan, ja hänen äänensä oli nyt paljon ankarampi kuin koskaan ennen. Pelästyimme hirveästi, koetimme työntää luukut syrjään ja avata oven, mutta ne olikin ulkopuolelta suljettu. Huusimme apua, mutta seinät oli päällystetty patjoilla, niin että tuskinpa kukaan kuuli ääntämme. Ilma oli tukahduttavan kuuma, ja minä pyörryin. Kun heräsin, oli ikkuna avattu, ja Julia sanoi luvanneensa, että olisimme ääneti. Mutta luullakseni me jo silloin olimme kulkeneet kanaalista ulos, sillä en nähnyt muuta kuin taivasta edessämme. Niin pian kuin virkistyin, suljettiin luukut jälleen, jotta emme voisi katsella ulos. Niin jatkettiin matkaa jonkin aikaa. Vihdoin gondoli pysähtyi, ja seuranaisemme sanoi, että silmämme oli sidottava. Emme tahtoneet suostua siihen, mutta hän uhkasi silloin, että miehet tekisivät sen väkivalloin, jollemme tottelisi häntä. Meidän täytyi siis alistua, ja hän kääri huivit päämme ympärille. Meidät autettiin maihin, ja saimme kävellä vähän matkaa. Vihdoin huivit poistettiin silmiltämme ja me olimme täällä, missä olemme olleet siitä saakka."
"Ei suinkaan teitä ole kohdeltu millään tavalla pahoin?" kysyi kauppias levottomana.
"Ei lainkaan, isä. Tähän päivään saakka olemme olleet yksin seuranaisemme kanssa tässä huoneessa. Ovi on tavallisesti ollut hiukan raollaan, jotta meillä olisi enemmän ilmaa, sillä niin kuin näet, ei täällä ole ikkunoita. Hän haki meille ruokaa viereisestä huoneesta, ja me näimme, että siellä oli muutamia miehiä, mutta he olivat aivan rauhallisia ja puhuivat hiljaisella äänellä. Ymmärrät kai, että me sätimme kauheasti seuranaistamme hänen petoksensa vuoksi ja uhkasimme että sinä kostat hänelle. Mutta hän vakuutti, ettei meitä koskaan löydettäisi täältä ja että minun mitä pikimmin pitäisi suostua Ruggiero Mocenigon puolisoksi, sillä jollen vapaaehtoisesti tekisi sitä, niin minut pakotettaisiin siihen. Minä vastasin, että mieluummin kuolisin, mutta hän nauroi vain ilkeästi ja sanoi, että hän toisi pian papin mukanaan tänne. Yhdentekevää myöntyisinkö minä vai en, vihkiminen suoritettaisiin joka tapauksessa. Sitten Ruggiero purjehtisi kanssani Itämaille, ja minä olisin hyvinkin valmis välittämään sovintoa sinun kanssasi. Mutta Ruggieroa ei kuulunut. Luullakseni Castaldi kävi hiukan levottomaksi, sillä kaksi kertaa hän lähti pois täältä ja telkesi meidät huoneeseen. Muuta kerrottavaa ei minulla ole, isä. Missä me olemme?"
"San Nicolon saarella."
"Saarellako!" huudahti Maria ihmeissään. "Castaldi sanoi, että olimme mannermaalla. Ja miten löysitte meidät?"
"Sen kerron kotimatkalla, Maria."
"Niin, parasta onkin, isä. Julia ja minä kaipaamme raitista ilmaa."
"Julialla ei suinkaan ole ollut yhtä suurta pelon syytä kuin
Marialla", sanoi heidän isänsä.