"Kyllä se on totta", sanoi Francis. "Mutta en sittenkään voi sulattaa sitä ajatusta, että menettäisimme Lidon."
Syötyään Francis nousi ja pyysi Matteoa mukaansa kävelylle, ja Giuseppe seurasi heitä tapansa mukaan. He kävelivät lahden suussa olevalle niemelle, josta oli varsin laaja näköala. Rannikko oli hyvin jyrkkää ja rosoista sekä täynnä pieniä lahdelmia. Yhden lahdelman suussa oli kalliosaari vähän matkan päässä rannasta.
"Kuinka pitkälle menemme?" kysyi Matteo heidän kuljettuaan pari mailia.
"Vielä neljännesmailin, Matteo. Minä tahtoisin kernaasti tutkia tuota kalliota, joka näkyy niemen päähän."
"Miksi ihmeessä sinä tahdot sitä tutkia, Francesco? Sinä olet varmaan uteliain ihminen, mitä koskaan olen tavannut. Sinä teit pilkkaa minusta, kun halusin nousta Etnalle, ja nyt sinä kuljetat minua täällä tarkastaaksesi tuota kalliota, joka ei voi herättää vähintäkään mielenkiintoa."
"Siitä meidän on juuri otettava selkoa, Matteo. Minä luulen näet, että se voi herättää hyvinkin suurta mielenkiintoa."
Matteo kohautti olkapäitään, niin kuin hän teki aina, kun oli liian laiska vastustamaan englantilaisen ystävänsä ihmeellisiä tuumia.
"Nyt olemme perillä", sanoi Francis vihdoin pysähtyessään kallion reunalle ja suunnatessaan katseensa merelle. "Tämän parempaa ei voisi toivoakaan."
"Sepä hauska, että olet sitä mieltä, Francesco", sanoi Matteo istahtaen heinikkoon. "Toivottavasti jäät tänne hetkeksi näköalaa ihailemaan, sillä minun tekee mieleni levätä, ennen kuin palaamme."
Francis tarkasteli kallioita. Lahti oli matala ja vain suunnilleen kuudensadan kyynärän levyinen toisesta niemestä toiseen.