"Kuinka korkeaksi arvioit tuon kallion Giuseppe?"
"Sitä on vaikea sanoa, näin korkealta katsoen, mutta luullakseni se on kymmenen tai kahdentoista jalan korkuinen."
"Minä luulen varmaan, että se on puolta korkeampi, Giuseppe; mutta alhaalta rannasta voimme arvostella asiaa tarkemmin. Eiköhän jostakin kohtaa voisi päästä alas."
"Francis hyvä", sanoi Matteo vakavasti, "mikä sinua vaivaa? Oletko täysissä järjissäsi? Miksi ihmeessä sinä tarkastelet noita kallioita? Mitä se sinua liikuttaa, ovatko ne kolmenkymmenen tuuman vai kolmenkymmenen jalan korkuisia? Minun mielestäni ne ovat aivan samanlaisia kuin kaikki muutkin kalliot. Ne ovat teräviä ja rosoisia ja voisivat olla hyvinkin vaarallisia, jos olisivat keskellä merta eivätkä tässä pienessä lahdessa, jossa ne eivät haittaa ketään ihmistä. Ei siinä kyllin, että olet kulkenut nyt kaksi mailia saadaksesi katsella niitä, mikä tekee neljä mailia ennen kuin olemme jälleen leirissä, vaan nyt aiot vielä lisäksi laskeutua rantaan tuota jyrkkää rinnettä alas voidaksesi tarkastaa niitä läheltä!"
Mutta Francis ei välittänyt Matteon puheista. Hän tarkasteli tyyntä vettä, joka oli niin kirkasta, että pieninkin kivi näkyi selvästi pohjassa.
"Vesi näyttää hyvin matalalta, vai mitä, Giuseppe?"
"Ei se voi olla kuin jalan syvyistä."
"Siltä se näyttää, mutta kirkas vesi on niin pettävää, että se voi olla kymmenen tai kahdentoistakin jalan syvyistä. Siitä voimme sitten ottaa selkoa. Kaikkein ensiksi täytyy nyt löytää sopiva paikka, josta pääsemme alas rantaan."
"Siinä tapauksessa minä käyn nukkumaan ja odottelen tässä", sanoi Matteo alistuvasti. "Minua nuo kalliot huvittavat yhtä vähän kuin veden syvyyskin. Minä puolestani vastustan koko yritystä, sillä se tuntuu minusta suoralta hulluudelta."
"Etkö ymmärrä, tyhmeliini, mitä minulla on mielessä?" sanoi Francis kärsimättömästi.