"En, en vähääkään, Francesco, mutta älä viitsi vaivautua selittämään, sillä asia on minulle aivan yhdentekevä. Sinä olet saanut jonkin päähänpiston, ja minun puolestani voit toteuttaa sen, mutta älä vaadi, että raatelisin käteni verille, repisin rikki vaatteeni ja ahertaisin hikipäissäni päästäkseni tätä kallionrinnettä alas."
"Kuuntele nyt minun suunnitelmaani. Meillä ei ole vähintäkään pelastumisen mahdollisuutta, jos anastamme Lidon genovalaisilta. Mutta jos voisimme kuljettaa laivamme tänne, niin genovalaiset ehkä purjehtisivat ohitsemme aavistamatta, että se on piilossa tässä poukamassa. Puolen mailin päässä satamasta näyttää aivan siltä, kuin tuo kallio kuuluisi itse vuoreen, eikä kukaan aavista, että tänne on vähintäkään pääsyä."
"Tuohan kuulostaa järkevältä!" sanoi Matteo ja hyppäsi pystyyn. "Miksi et sanonut sitä ennemmin? Minä aivan huolestuin. Arvelin jo, että olit kadottanut järkesi, ja olin vähällä palata takaisin ja pyytää kapteenia ja paria merimiestä avukseni. Katsotaan nyt vielä sinun kalliotasi. Mutta eihän tuossa ole vettä kuin tavallisen soutuveneen varalta, mitenkä siis Lido, joka purjehtii lastissa ollessaan yhdeksän jalan syvyydessä, pääsisi tästä kulkemaan."
"En ole siitä lainkaan varma. Kun korkealta katsoo veteen, voi helposti erehtyä. Joka tapauksessa voimme tutkia asiaa. Ennen kuin lähdemme kiipeämään alas, voimme katkaista pari pitkää, jäykkää vapaa, joilla mittaamme syvyyttä."
Neljännestunnin etsittyään he löysivät sellaisen paikan, josta alaspääsy tuntui mahdolliselta. Pieni puro oli uurtanut syvän uoman kallioon, ja siihen oli juurtunut pensaita, joista oli mukava pitää käsin kiinni. Hetken kuluttua he olivat päässeet veden rajaan.
"Onneksi tie on helppo", sanoi Francis, "sillä jos he keksivät laivan, niin me voimme lähteä maihin ja kiivetä vuorta ylös ennen kuin he ennättävät jäljessä, ja niin pian kuin pääsemme kallion harjalle, voimme pitää kaikkien kaleerien sotamiehet loitolla. Mutta nyt pääasiaan, mitataan veden syvyys." Matteo pudisti päätään.
"Aivan turha riisua", sanoi hän, kun Francis heitti takin päältään.
"Giuseppe voi kahlata niemeen saakka kastamatta polviaan."
"Voihan koettaa, jos hänen mielensä tekee", sanoi Francis, "mutta minä lyön vetoa, ettei hän pääse pitkälle."
Giuseppe oli yhtä varma veden mataluudesta kuin Matteokin ja astui veteen, mutta hämmästyi suuresti, kun vesi kohosi aina vyötäisille saakka hänen astuttuaan vain parikin askelta.
"Sitä en olisi uskonut, jollen itse olisi nähnyt", sanoi Matteo. "Varmaankin hän on joutunut johonkin syvään kuoppaan. Mutta pianhan siitä päästään selville", sanoi hän ruveten riisuutumaan.