Eräänä sunnuntaina hän lausui puhelimitse ilmi mielipahansa siitä, ettei hän voinut, kuten tavallisesti, tulla päivälliselle täti Rosalien luo… Hän oli odottamatta saanut kutsun… hänen tulevaisuutensa oli kysymyksessä!
Asiat selvenivät äkkiä Colettelle.
— On kysymys tuosta punatukkaisesta tytöstä! päätteli hän itseksensä. — Hänet on kutsuttu päivälliselle tuon tytön kotiin. Siinä on hänen tulevaisuutensa… Tuon asian takia hän on ollut niin hajamielinen, niin epäkohtelias. Kuinka hän mahtoikaan siunata tuota toista testamenttia!… Ja samaten teen minäkin, se on varmaa!
Maanantaina vaivasi Colettea päänpakotus, influensa ja jos mitkä epämääräiset taudit, jotka sallivat hänen pysytellä pienessä vierashuoneessa, silmät suljettuina ja jouten, sillävälin kuin täti Rosalie, turvattuna tuollaisilta tuskilta valkoisen tekotukkakruununsa suojassa, juhlallisena otti vastaan muutamia ystävättäriänsä jokaviikkoiselle iltapäiväteelle »suuressa» vierashuoneessa — joka ei pienuuteen nähden antanut paljon perää pienelle.
Illan suussa saapui Georges pyytämään anteeksi edellisen päivän poissaoloansa, ja hyvänä tuttuna talossa hän meni pieneen vierashuoneeseen, ettei hänen enää tarvitsisi mennä tervehtimään vieraita, jotka jo olivat lähtemäisillään… Hän tapasi siellä Coletten, kalpeana, silmät suurina, väsymyksen ilme kasvoillaan.
— Oletko sinä sairas? huudahti hän pelästyneenä. Colette kokosi nopeasti voimansa, pystyäksensä sanasotaan, ja huudahti:
— Sairas! Mitä tyhmyyksiä!… päätäni pakottaa hiukan, siinä kaikki! Ja kuinka on sinun ja tulevaisuutesi laita? kysyi hän ivallisella korostuksella. — Jopa sinä olitkin kohtelias eilen!
Georgesin kasvot kirkastuivat äkkiä.
— Kuinka tulevaisuuteni laita on? Varsin oivallisesti, pikku Colette! Ja nykyisyyteni myöskin! Minusta tulee herra Hamelin kirjuri… niin, tuon kuuluisan asianajajan, josta kyllä olet kuullut! Ja nyt minun tulevaisuuteni on turvattu, olen arvossapidetty, hyvin toimeentuleva mies, jonka sopii mennä naimisiinkin!
Ehdottomasti huudahti Colette: