Muutamana viileänä syyspäivänä olivat kaikki Aunettes'in myllyn palvelijat — lukuunottamatta toisaalle siirtynyttä Jaillouta — pukeutuneet parhaimpiin pukineisiinsa.
Sodan päivät, tuskan päivät olivat menneet menojansa, ja heleästi soivat hääkellot, morsiussaaton käydessä kohden kirkkoa, missä kirkkoherra Gratien oli vihkivä avioliittoon entisen löytölapsen ja emäntä Gervaisen.
Astellessaan pää pystyssä, rotevana, komeana kersantinpuvussaan, jota koristi Krimin sodan muistoraha ja urhoollisuuden mitali, Jean näytti kasvaneen, käyneen uudeksi olennoksi.
— Kuinka hän on kaunis ja komea! Se kai riippuu noista kunnia- ja arvomerkeistä, jotka häntä niin pukevat, arvelivat kyläläiset.
Mutta Gervaise ajatteli samaten kuin kirkkoherra Gratien, että paremmin kuin aliupseerin nauhuspuku ja rinnalla kimmeltävät kunniamitalit puki Jean'ia noista tummista silmistä säteilevä riemu, tuo harras ja hieman ylväs riemu, jota tuntevat ne, jotka ovat kovia kokeneet murtumatta ja horjumatta… Kenenkään päähän ei enää olisi pälkähtänyt hänestä käyttää nimeä Fadet.