* * * * *
Jean'in tullessa pappilan saliin ymmärsi kirkkoherra Gratien mitä oli tapahtunut, ennenkuin hän oli puhunut sanaakaan. Sitten tuo nuori mies oli puhunut kaikesta koruttomin sanoin, osoittamatta ylpeyttä tai liikaa nöyryyttäkään… sanoin, jotka tulvehtivat esiin hänen sydämensä kyllyydestä.
— Ja nyt et sinä siis lähdekään täältä? kysyi kirkkoherra, levoton ilme kirkkaissa silmissään.
Jean'in kasvot olivat synkistyneet.
— Lähden kyllä, herra kirkkoherra, sanoi hän pontevasti, — hän kyllä tahtoisi, että jäisin tänne, mutta tehty mikä tehty. Nyt en enää voisikaan peruuttaa sanaani, muutoin kuin ostamalla itseni vapaaksi, ja siihen eivät vähäiset varani riitä. Tahdon lähteä siitäkin syystä, etten minä täällä ole toimeltani enkä omaan olentooni nähden sitä enkä tätä.
Ja havaitessaan kirkkoherran mielenliikutuksen hän jatkoi:
— Tunnen että minun on lähdettävä… sekä oman itseni tähden että erittäinkin hänen tähtensä… Täällä olen lapsi vain, tuolla toisaalla tulen olemaan mies puolestani ja saava oman arvoni tuntoa — kuinkas sen sanoisin — arvokkaisuutta, jota vailla nyt olen. Täältä lähtee Fadet, hän, joka palaa, on toivoakseni oleva parempi, ylväämpi, viisaampi kuin Fadet… eikä kukaan enää rohkene nimittää häntä tuolla nimellä. Ja sitten on vieläkin eräs seikka. Olen pyytänyt häntä pitämään kihlauksemme salassa… ja niin voi hän paluuseeni saakka punnita päätöstänsä, ja jos hän on noudattanut ainoastaan hetkellistä säälin tunnetta, jos hän katuu päätöstänsä… silloin on hän vapaa.
Voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana kirkkoherra ojensi Jeanille molemmat kätensä.
— Menettelet kunnon miehen tavoin, sanoi hän, — Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua, lapseni!
* * * * *