— Olen vain kurja löytölapsi, ja olen aina viettänyt yksinäistä elämää. Lempeä käsi ei ole koskaan hyväillyt otsaani, hellä ääni ei ole pyrkinyt herättämään luottamustani… Siinä olen käynyt näin araksi, sillä en ole hautonut mitään pahoja aikeita mielessäni… Nähdessäni lapsen äitinensä kuristi aina kurkkuani ja minua halutti itkeä. Mietin mielessäni: miksi minä olen toisenlainen kuin muut? Oi, kuinka olisin rakastanut äitiäni! Isäntä oli antanut minulle turvapaikan ja hän oli hyvä minulle, mutta tunsin etten vastannut hänen toiveitansa, että hän piti minua typeränä, työhön haluttomana… Siitä kävin yhä synkemmäksi, pakenin metsiin, hakien sieltä kasvien ja eläinten joukosta itselleni rauhallisia, vaatimattomia ystäviä, jotka eivät minua hylkineet. Sain nimen Fadet, tollo. Ei kukaan rakastanut minua… Sitten tutustuin teihin. Minusta tuntui, kuin olisi enkeli tullut tähän taloon, kuin olisi ainainen kirkkaus ympäröinyt teitä… Mutta en voinut muuttaa luontoani, en puhunut teille enempää kuin muillekaan… enempää kuin kirkkoherra Gratien'ille, joka minusta oli kuin Jumala… En uskaltanut puhua teille mitään, vaikka sydämeni oli tulvillaan kiitollisuutta!… Sillä te olette ollut minulle hyvä, rouva… hyvä, kuin kaikki nuo metsän kukat, jotka eivät halveksineet Fadet-parkaa, vaan hyväilivät kättäni sulotuoksullaan. Mistä kaikesta minun onkaan teitä kiittäminen! Isännän kuoltua piditte minut täällä, minut, joka en ole mikään voimakas työntekijä. Te annoitte anteeksi virheeni, ja kun olin kuolemaisillani tuohon kauheaan kuumetautiin, hoiditte te minua sisaren tavoin. Oi, muistan niin hyvin nuo yöt, jolloin te valvoitte viheliäisessä huoneessani. Kun unenhorroksissa raotin silmiäni, näin teidän istuvan työskennellen lampun ääressä, hiukan kalpeana väsymyksestä! Väliin pääsi voihkaus huuliltani, silloin te nousitte paikaltanne ja veitte huulilleni pienen sinisen kupin… Minä rakastin tuota pientä kuppia, muistatteko sen vielä, rouva?… Te pelastitte henkeni! Olisin perin kiittämätön olento, jos sen unohtaisin… Oi, olisin niin mielelläni työskennellyt teidän hyväksenne! Kun opettaja ja kirkkoherra sanoivat, että oppi ja tieto kehittävät ja jalostavat ihmistä, koetin minä hankkia itselleni tietoja, oppia kaikkea sellaista, josta teille voisi olla hyötyä, jonka avulla voisin tulevaisuudessa palvella teitä paremmin… Se olisi tuottanut minulle niin suurta onnea. Mutta voi… nyt on kaikki mennyttä… Ja Jaillou tulee teidän puolisoksenne…
Fadet-parka ei ollut puhunut niin pitkälti tuon kaniineille pitämänsä puheen jälkeen… Gervaise oli kuunnellut häntä tarkkaavasti, mutta hänen, ehdittyään noihin viime sanoihin, hän keskeytti hänen puheensa huudahtaen:
— Jaillou ei ikinä tule puolisokseni, ei ikinä, kuuletko! Oli oikein että pieksit hänet, jos hänellä on sentapaisia kuvitteluja. Jos menen avioliittoon, Jean, niin en tahdo hölmöä enkä kerskuria sellaista kuin Jaillou ja nuo toiset, jatkoi Gervaise lempeästi. — Valittuni pitää olla arka, hiljainen… vaikkapa vähän surumielinenkin, niin että saan ilon lohduttaa häntä, ja hänen on rakastettava minua koko sydämestään, jos kohta hän ei rohkene puhua siitä minulle… Kenties hänelle nauretaankin, mutta ilkimysten pilkkapuheet tekevät hänet vain minulle rakkaammaksi. Heistä huolimatta kaikesta huolimatta minä ymmärrän häntä, käsitän hänen ajatuksensa ja tunteensa. Ja minä menen hänen luoksensa, ylväänä ja luottavaisena, ja minä panen käteni hänen käteensä ja sanon hänelle: »Kun sinä olet omistanut elämäsi minulle, niin sällitkö minunkin omistaa omani sinulle?»
Jean ei puhunut sanaakaan, peläten karkoittavansa tuon unen. Silloin emäntä Gervaise ojensi hänelle kätensä, ja katsoen häneen mielenraikkautta tulkitsevilla kauniilla silmillänsä hän kysyi:
— Etkö tahdo tulla minun puolisokseni, Jean? Poikaparka päästi tukahtuneen huudahduksen:
— Emäntä Gervaise, älkää tehkö minusta pilkkaa! Te tiedätte, etten minä ole mitään enkä omista mitään… en edes nimeä!
Kyynelsilmin puhui Gervaise:
— Jean, eihän ole minun syyni, että olen sinua rikkaampi, ja olisi julmaa rangaista minua siitä.
Ja nyyhkyttäen toisti nyt Jean nuo sanat, jotka hän kaksi viikkoa aikaisemmin oli lausunut epätoivoisen unen kuiskeena:
— Gervaise, rakas Gervaise, oma kultani!