* * * * *
Aunettes'in myllyllä oli piha tyhjä ja talossa vallitsi hiljaisuus.
Oliko Jean jo lähtenyt?
Kuinka! Odottamatta emäntä Gervaisea, haluamatta sanoa hänelle jäähyväisiä! Oi, tuota kiittämätöntä olentoa!
Väsyneellä liikkeellä hän otti päästään suuren olkihattunsa ja heitti sen lavitsalle, kuten koppansakin. Sitten hän meni hitaasti pieneen vastaanottohuoneeseensa, joka oli hänen mieluisin oleskelupaikkansa. Kynnykselle ehdittyään hän jäi seisomaan liikkumatonna, — Jean oli siellä.
Hän oli pannut pöydälle käärön, joka varmaankin sisälsi hänen omaisuutensa, ja epätoivoisin katsein hän hyvästeli kaikkea, mitä tuo huone sisälsi: kaappeja, joissa Gervaise säilytti kauniit lavendelituoksuiset liinavaatteensa, hänen kirjoituspöytäänsä, tilikirjaa laskuinensa, hänen hartauskirjaansa, »Kristuksen seuraamisesta», jota hän luki illoin, kukkia, joita hän oli poiminut, ompelutyötä, väritettyjä fajanssitöitä, viimeisen illanvieton muistoja, seinäpapereita kukkavihkokoristeineen…
Jean-parka! Hän kiertää huonetta, koskettaen kaikkea kunnioittavasti, ja väliin hän pysähtyy, pyyhkäisten pois kyyneleen, suuren kyynelkarpaleen, joka vierii pitkin hänen kuolonkalpeita kasvojansa… ja äkkiä kajahtaa huuto hänen huuliltansa: huoneen ovella seisoo emäntä Gervaise häntä katsellen.
— Oi anteeksi, anteeksi! mumisee hän.
— Anteeksiko, Jean-parkani? vastaa Gervaise hieman epävakaisella äänellä, hymyillen vapisevin huulin. — Voisinko pahastua siitä, että sinä olet kiintynyt tähän taloon ja… ja minuun!
— Kiintynyt taloon ja teihin! Oi, rouva, tahtoisin ilmaista teille kiitollisuuteni, mutta en osaa, en osaa sitä tehdä, huudahti Jean Fadet.
Ja hän alkoi puhua, puhua, kuin keventääkseen pakahtumaisillaan olevaa sydäntänsä.