— Siis on totta, mitä minulle on kerrottu? Tulinkin juuri tiedustellakseni tuota asiaa isältäsi… On siis totta, että herra Ferny on kosinut sinua? Mutta, jos niin on, onneton lapsi, kuinka oletkaan voinut antaa hänelle rukkaset?
Lempeä, raikas nauru pulpahti esiin Pierretten huulilta.
— Kysymys kysymyksestä, täti Gertrude! Kuinka olisin voinut vastata myöntävästi? Kaunis hän ei ole, tuo herra Ferny!
— Kaunis — eipä suinkaan! myönsi rouva Charlier kylmän arvokkaasti. —
Herra Ferny ei ole kaunis eikä ruma…
— Juuri niin, selitti Pierrette vakavana. — Hän ei ole kaunis eikä ruma, mutta pikemmin ruma, ei nuori eikä vanha, mutta pikemmin vanha, ei lahjakas eikä typerä, mutta pikemmin…
— Tyhmyyksiä, rakkaani! Herra Ferny ei tosin ole niitä miehiä, joista haaveelliset koulutytöt uneksuvat, mutta hän on kieltämättä kunnioitusta ansaitseva mies… ja hänen korkonsa ovat omiansa herättämään järkevän tytön mielessä mitä ihastuttavimpia haaveita… Hän oli mieltynyt sinuun, kaikesta päättäen olisivat avioehdot olleet mitä edullisimmat sinulle… Tuohan olisi ollut odottamaton onnenpotkaus sinulle, jolla ei ole lanttiakaan myötäjäisiä… Olen ihmeissäni siitä, ettei isäsi oivaltanut paremmin tuota asiaa!
Rouva Charlier'in huono tuuli ei ollut voinut sittenkään häiritä herttaisen maalaajattaren tyyntä onnentunnetta.
— Isäni ei sekaantunut ollenkaan tuohon asiaan! sanoi hän. — Hän on kasvattanut minut amerikkalaiseen tapaan ja on aina pikemmin kehittänyt kuin vastustanut luontaista itsenäisyyttäni. Mutta olen vakuutettu, että hän ajattelee samaten kuin minäkin, että nuorten tyttöjen, joilla ei ole myötäjäisiä, ei sovi käsitellä avioliittoasiaa ajattelemattomammin kuin niidenkään, joilla on mitä runsaimmat myötäjäiset. Olen yhdeksäntoista vuoden vanha… Vanhaksipiiaksi en siis joudu vielä aivan tuota pikaa, ja jos niin kävisikin, niin en lukisi sitä itselleni miksikään häpeäksi. Tunnen itseni rikkaaksi, sillä vaatimukseni ovat vähäiset, olen tottunut säästäväisyyteen, työni huvittaa minua, ja vaatimattomat taidetuotteeni suovat minulle mahdollisuuden osaksi huolehtia toimeentulostani. Siis ei mikään pakota minua menemään avioliittoon erinäisen aseman tai varallisuuden saavuttamiseksi. Jos menen naimisiin, rakas täti, silloin on sattuman täytynyt auttaa minut löytämään miehen, jolla on sydän paikallaan ja joka rakastaa minua myötäjäisten puutteesta huolimatta ja on herättänyt mielessäni tarpeeksi kunnioitusta ja hellyyttä, voidakseni ilolla omistaa hänelle elämäni. Tämä on minun käsitykseni tuosta asiasta!
— Pyydän sentään, pienokaiseni, ettet ainakaan odota minun ryhtyvän tuota sattumaa avustamaan! lausui täti Gertrude, yhä vieläkin kiihtyneenä.
— En mitenkään! Sitäpaitsihan teidän on piakkoin ryhdyttävä paljoa kiitollisempaan tehtävään, — serkkuni naittamiseen! Odotatteko häntä jo piankin? Iloitsen kovin tuon rakkaan Marcellen tulosta.