Kuullessaan mainittavan kummilastansa, rakkaimman veljensä Etienne Hémontin ainoata tytärtä, kävi rouva Charlier vihdoinkin virkeämmälle mielelle, kuin taikasanan vaikutuksesta.
Etienne Hémont oli kartuttanut vaimonsa tuomat runsaat myötäjäiset kolminkertaisiksi suurenmoisissa karjanhoitoyrityksissä. Marcelle oli kaunis, hän oli saanut huolellisen kasvatuksen ja oli varustettu mitä runsaimmilla myötäjäisillä, mutta huolimatta siitä, että hän pian oli alkava kahdennenkolmatta ikävuotensa, ei hänelle vielä ollut löydetty sopivaa avioehdokasta pienestä kaupungista, jonka peräti maalaisessa ympäristössä hänen vanhempansa asuivat. Rouva Charlier'in hartain toivomus, jonka hän myös oli uskonut Pierrettelle, oli saada tuo rakas veljentytär naitetuksi lähettyvillensä, Pariisiin.
— Marcelle saapuu kolmen päivän perästä, lapseni, sanoi vanha rouva melkein hellästi. — Pidän hänet luonani kokonaisen kuukauden… tai vaikkapa puolitoistakin, jos hän viihtyy. Ja sen hän epäilemättä tekee! Heti toisena päivänä tulonsa jälkeen hän saa esiintyä ensi kerran Pariisissa, »valkoisissa tanssiaisissa», jotka Prével-Desforges'in perhe panee toimeen karnevaalin johdosta, torstai-iltana. Kaikki ovat valkopukuisia, siitä tulee komea juhla… Tuo rakas pienokainen saa epäilemättä kutsuja kuinka paljon tahansa, ja toivon tosiaankin, että hänen kohtalonsa on ratkaistu, hänen palatessaan Normandiaan.
— Epäilemättä on helpompi järjestää hänen tulevaisuutensa kuin minun! tuumiskeli Pierrette, huoaten leikillisesti. — Ensiksikin on Marcelle viehättävä ja toiseksi ette voi häntä moittia samasta kuin minua, — ettei hänellä olisi lanttiakaan myötäjäisiä, sillä niitä hänellä on säkittäin!
Tuo huomautus harmitti rouva Charlier'iä.
— Luuletko siis, huudahti hän, — että aion houkutella kummitytölleni kosijoita hänen myötäjäisillään! Marcellen on voitettava ihailijoita kauneudellaan ja muilla henkilöllisillä ominaisuuksillaan… varon kyllä esittelemästä häntä ihmisille perijättärenä… Minä puolestani olen melkein köyhä, isäsi, joka viettää erakkoelämää ja jota ei monikaan tunne, omistaa ainoastaan professorin palkkansa… kuinka voisi siis kukaan tietää, että Marcelle on rikas!
Tädin väitteessä, että hänen veljentyttärensä Pierretten täytyisi myötäjäisten puutteessa tyytyä ottamaan puolisoksensa kenen vain saisi, vaan että hänen veljentyttärensä Marcelle köyhästäkin käydessään tekisi loistavat naimakaupat, — tuossa väitteessä, joka lausuttiin mitä viattomiinkaan sävyyn, ilmeni niin suunnatonta kohtuuttomuutta, niin kouraantuntuvaa epäjohdonmukaisuutta, että se pikemmin huvitti kuin harmitti Pierretteä. Mutta hän oli kerkäs naureskeluun ja pilantekoon. Jollei hän käynytkään kateelliseksi serkullensa, valtasi hänet kumminkin niin voimakas halu kiusoitella tätiänsä, ettei hän voinut sitä vastustaa.
— Kaikki saavat tietää, että Marcelle on rikas, hyvä täti, kaikki ihmiset, — sanokaa sitten minun sen sanoneeni! huudahti hän päätänsä pudistellen.
Rouva Charlier'in nenä venyi yhä pitemmäksi.
— En voi käsittää, kuinka kukaan voisi saada siitä tiedon…