Äkkiä sanoi nyt tuo nuori tyttö:
— Herra de Montjoie, oletteko te hyvin suorapuheinen?
— Luulisin kyllä olevani, neiti, vastasi Lionel.
— Voisitteko olla aivan häikäilemättömän suora… kuten minä?
Hymyilyn häive, joka auringon väikkeen tavoin leikiskeli Montjoien vaaleilla viiksillä, levisi hänen kasvoillensakin ja sinisiin silmiinsä, — noihin silmiin, jotka olivat niin nuoret ja joihin nyt hilpeyden ohella tuli melkein hellän hyväilevä ilme.
— Jos sillä voin tuottaa teille huvia, neiti, niin ehkäpä sekin onnistuisi minulle.
— Se huvittaisi minua todellakin. Nähkääs — siitä on nyt kymmenen päivää, kun te vielä elelitte Pariisissa, tietämätönnä minun, vaatimattoman maalaistytön olemassaolosta — tai ainakin sen tykkänään unohtaneena. Me olemme tavanneet toisemme kaikkiaan kaksi kertaa, toisen niistä teatterissa. Mistä syystä te siis tahdotte mennä avioliittoon minun kanssani?
Tuo kysymys lausuttiin tyynesti, ilman vähäisintäkään halveksumisen tai katkeruuden ilmausta.
Lionel de Montjoie, joka ei suinkaan ollut vailla itsetuntoa, tunsi aluksi tuollaisesta puhuttelutavasta hieman närkästystä. Mutta kun hän sitten suuntasi silmänsä Guillemetteen, tällä kertaa pikemmin häntä käsittääkseen kuin katsoaksensa, silloin täytyi hänen miettiä mielessään, että tuon tytön olennossa yhtyi kallisarvoisen veistokuvan hienouteen keväinen raikkaus, joka muistutti liljoista, joiden viehkeä sulotuoksu kohosi puutarhasta — ja että hän varmaankaan ei ollut sen vaikeampi käsittää kuin useimmat muutkaan naiset, vaan sensijaan paljon kauniimpi katsella.
Tuon seikan toteaminen saattoi Lionelin jälleen tasapainoon.