— Olin kyllä kymmenen päivää sitten vielä Pariisissa, neiti, sanoi hän, — ja kun en ollut määrättömän pitkään aikaan käynyt Montjoien linnassa, täytyy minun tunnustaa, että minulla oli vain hämärä muisto herra Jacquemin Rousseaun veljentyttärestä, tyttösestä, jonka olin nähnyt joskus, kenties kirkossa, koululaisen puvussa… Mutta siitä on jo kokonainen viikko, kun minut esitettiin viehättävälle nuorelle tytölle… joka kylläkin oli minulle tuntematon. Mutta olisin lyhyemmässäkin ajassa ehtinyt oivaltaa, sen vakuutan, että jos olinkin unohtanut pikku Guillemetten, niin en unohtaisi koskaan neiti Guillemette Rousseauta.
Nyt hymyili nuori tyttö vuoroonsa.
— No niin, te suoriudutte asiasta korupuheilla, sanoi hän. — Se onkin minun oma syyni. Ennenkuin pyysin teiltä tietoa siitä, miksi te olette pyytänyt minua puolisoksenne, olisin ollut velvollinen esittämään vilpittömästi syyt, miksi suostun pyyntöönne.
Hän ei ojentanut Lionelille pientä, hentoa, ruusunhohteista kättänsä, vaan Lionel sulki sen omaansa, painaen sen huulillensa.
— Kiitän teitä, sanoi hän aivan hiljaa.
Neiti Rousseau oli tyynesti vetänyt kätensä pois. Hän kohautti melkein huomaamattomasti hartioitaan, hymyillen yhä samaa epämääräistä ja ikäänkuin lempeän ivallista hymyänsä. Sitten hänen katseensa siirtyi vanhan pengermän sinisistä hortensioista puutarhaan, jossa kaikki oli säännöllistä ja säntillistä kuin pikkukaupungin puistikossa ja jossa silmää kohtasi sileä nurmikenttä kultalakka- ja resedalavöineen, ja sieltä se kulki vihreän lehvätaustan yläpuolella kohoaviin kivimuureihin, missä tehtaan savutornit tupruttelivat mustaa savua taivaan puhtaaseen sineen.
Nuo savutornit, joihin Guillemetten katse pysähtyi ja jotka estivät häntä näkemästä taivaanrannalla siintäviä vuoria, tuntuivat hänestä vihattavan, pahansuovan voiman vertauskuvilta, voiman, joka esti häntä vapaasti kehittämästä olentoaan ja taipumuksiansa ja noudattamasta nautinnonhaluisen nuoruutensa pyyteitä.
Tosin Guillemetten ei sopinut pahoitella sitä, että »Rousseau-veljekset» — nimittäin hänen isänsä, joka oli kuollessaan jättänyt hänelle kaksi miljoonaa, ja hänen setänsä Jacquemin, joka oli kartuttanut ne kolmeksi, tilittäessään hänelle äskettäin holhouksestaan, hänen tultuaan täysi-ikäiseksi — olivat valmistaneet puuvillatavaroita, mutta hän pahoitteli sitä, ettei herra Jacquemin Rousseau, käytyään rikkaaksi, ollut huomannut ajan tulleen, jolloin hänen oli, erittäinkin veljentyttärensä tähden, uskottava kankaat kuvioimisineen insinöörien huomaan ja käännettävä selkänsä tuolle sietämättömälle Pont-sur-Doubs'in pikkukaupungille, jossa rikkaus tuotti aivan yhtä vähän iloa kuin elämä yleensäkin. Rikkaus merkitsi herra Jacquemin Rousseaulle rahan omistamista — siinä kaikki. Guillemettelle se merkitsi kauneita pukuja ja koruja, hienoa huvittelua ylhäisessä seurassa. Jacquemin Rousseau olisi ollut rikas erämaassakin, Guillemette tunsi itsensä köyhäksi Pont-sur-Doubs'in kaupungissa, tuossa vanhassa sukukartanossa, jossa seinäpapereita ja huonekaluja ei ollut uudistettu kolmeenkymmeneen vuoteen.
— Herra de Montjoie, ryhtyi Guillemette jälleen puhumaan tarmokkaaseen tapaansa, — minä ikävystyn täällä… tunnenpa suorastaan täällä tukehtuvani. Elämä, jota täällä vietän setäni ja tätini seurassa — jotka kyllä ovat erinomaisia ihmisiä, vaan joita minä en ymmärrä sen paremmin kuin hekään minua, — tämä elämä on sietämätöntä, mieltäahdistavaa, järjetöntä… ja olen jo jonkun aikaa miettinyt avioliittoonmenoa, siitä päästäkseni. Minulla on erinomaiset myötäjäiset… itse puolestani en ole muita rumempi enkä typerämpi… Ei maksa vaivaa keksiä kohteliaisuuksia, kysymyksessä on vain todeta puolueettomasti, että minä en ole niitä tyttöjä, joiden sijoittaminen tuottaa vaikeuksia…
— Todetkaamme se siis, neiti!