— Te käsitätte puheeni pilan kannalta… No niin, — joskus olen sentään tullut ajatelleeksi, että kenties jäisin sittenkin naimattomaksi, niin mahdottomalta minusta tuntui ajatus, että voisin täällä tavata haaveitani vastaavan puolison — tai pikemminkin kunnianhimoani vastaavan — tässä ympäristössä, jossa elän, ja niin muodostui siis ensi ehdokseni juuri se, että hän olisi muukalainen… Tahdoin että puolisoni asuisi Pariisissa, että hän kuuluisi syntynsä ja kasvatuksensa perusteella niihin piireihin, joihin minä en muutoin voisi ikinä päästä, siis ylhäisöön. Lopuksi vielä toivoin — kuin mikäkin amerikatar — että hänellä olisi komea nimi, ja jos mahdollista, myöskin komea arvonimi. Älkää käsittäkö minua väärin, en usko sinisen veren paremmuuteen, vaan olen sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoiset, saavutettuaan määrätyn yhteiskunnallisen tason… mutta iloitsisin ylhäisestä arvonimestä samaan tapaan kuin kallisarvoisesta korusta, — minusta olisi hauskaa olla markiisitar… Minusta tuo sana minuun kohdistuneena vaikuttaisi yhtä sievältä kuin kruunu kirjepaperissani.
— Paljoa sievemmältä…
— Oikeinko totta? Sepä hauskaa! — Joskus sattui sitten, että tulin luoneeksi silmäyksen Montjoien linnaan… mutta vanhan markiisin kuoltua se pysyi asumatonna. Nuori herra oleskeli Pariisissa, — kerrottiin ettei hän siellä liioin ikävystynyt aikojansa ja osasi erinomaisen hyvin panna rahat pyörimään…
Lionel teki ehdottomasti kieltävän liikkeen.
— Älkää kieltäkö sitä, huudahti nuori tyttö. — Rahan kuluttaminen on taitoa sekin! Minähän juuri aioin pyytää teitä opettamaan sitä minulle!
Hänen katseensa oli hymyilevä, hänen ilmeensä veitikkamainen.
— Opetan teille mitä vain haluatte, vastasi Lionel, hiukan närkästyneenä, mutta samalla myös huvitettuna.
— Olin tuskin ehtinyt suunnitella tuon tuumani päästä markiisittareksi, kuin ihmeellinen huhu levisi kautta tienoon. Linna aiottiin myydä. Ja juuri silloin tapahtui iltana muutamana, että herra Prémorel pyysi teatterissa, jossa hän herttaisesti oli tarjonnut aition tätini käytettäväksi, saada esittää meille markiisi Lionel de Montjoien… Edellisenä iltana oli herra Prémorelilla ja sedälläni ollut pitkä neuvottelu. Pyydän teitä kunnioittamaan minua uskomalla että oivalsin kaikki.
Lionel oikaisihe, epätietoisena hänen tarkoituksestaan.
— Mitä te oivalsitte? kysyi hän sitten äkkiä, hiukan kopeasti.