Nuori tyttö pudisti suopeasti päätänsä.
— Kuinka närkästyneeltä te näytätte! sanoi hän, vastaamatta suoranaisesti Lionelin kysymykseen. — Eikös tuo ole omituista, että meidän aikakautemme, joka asioihin nähden on niin karaistu, niin käytännöllinen, on pysynyt niin lapsekkaan arkana sanojen suhteen!… Ettehän toki vaatine minua uskomaan tuon kohtaamisemme tapahtuneen vain kaitselmuksen toimesta ja aiheuttaneen salamaniskun teidän sydämeenne?… Minä oivalsin, herra de Montjoie, että kun te toivoitte morsianta, jolla olisi minun varallisuuteni, ja minä kosijaa, jolla olisi teidän asemanne ja arvonimenne, niin herra Prémorel, joka oli sekä setäni että teidän asiamiehenne, oli varsin johdonmukaisesti ryhtynyt toimiin saadaksensa meidät avioliittoon keskenämme, että hän oli esittänyt teille tuumansa ja että…
Äkkiä tunsi Lionel, että pettävä hyökyaalto, jonka hän olisi halunnut pidättää hinnasta mistä hyvänsä, vaikka uhraamalla kymmenen vuotta elämästään, kohosi hänen kasvoihinsa, — nuoruuden punehdus, joka levisi kaulalle, kohosi hiusmartoon…
— Ja että minä olin suostunut tuohon kauppaan, eikö niin? jatkoi hän.
Mutta Guillemette näytti päättäneen pysyä järkkymättömän tyynenä.
— Joskaan ei liioin pelkää sanoja, voi sentään karttaa noin epämiellyttäviä, sanoi hän. — Kohdistakaammepa huomiomme omaan itseemme, herra de Montjoie… me muistutamme toisistamme, me kaksi — — koska olemme melkein samaa mallia kuin suurin osa ihmisistä. Tarkoitan että me emme kuulu kumpikaan noihin yleviin sieluihin, syvällisiin ja suurenmoisiin olentoihin, vaan pikemminkin pikkusielujen suureen parveen, jotka eivät halua mitään sen ihmeellisempää kuin viettää lyhyen täälläolonsa mahdollisimman miellyttävällä tavalla… Sattumalta oli kohtalo suonut minulle etuja, joita teiltä puuttui, ja samaten teille sellaisia, joiden puutetta minä puolestani pahoittelin. Meille tuli siis mieleen solmia ystävyydenliitto, joka soisi kummallekin onnen ja tyydytyksen edellytykset, tyydyttäen rakkaan turhamaisuutemme, joka muutoin jäisi osattomaksi… Minusta tuo kaikki on varsin luonnollista, täysin rehellistä. Mutta — mutta — menetelkäämme rehellisesti loppuun saakka, pysykäämme johdonmukaisina ja jättäkäämme sikseen kaikki puheet rakkaudesta! —
Lionel, joka jo hetken oli seurannut mitä suurimmalla mielenkiinnolla näkymättömiä piirroksia, joita hänen kävelykeppinsä muodosteli kiveen, kohotti äkkiä päätänsä.
— Miksikä niin? kysyi hän. — Ja kuinka te voitte puhua tuolla tavoin, neiti?
He katsoivat toisiansa silmiin. Nuoren tytön katseessa vaikutti teennäinen levollisuus melkein tylyltä.
— Siksi että minä en rakasta teitä, vastasi hän, — ja siksi että minun olisi täysin mahdoton uskoa teitä, sen tunnen, jos te puhuisitte minulle rakkaudesta!