— Ettekö sitten ollenkaan ajattele sitä mahdollisuutta, että olisin teidät nähdessäni teihin ihastunut, hurmaantunut…
— Uskon kyllä että te odotitte tuota ensi kohtaamistamme hartain toivomuksin, että minä kelpaisin teille puolisoksi, ja että te ette pettynyt kovin pahoin siinä suhteessa, — siinä kaikki… Minua ilahduttaisi myös kovin, jos teille olisi tullut minut nähdessänne mieleen ajatus, etten ollut täällä täysin oikealla paikallani ja että minulla olisi kehitysmahdollisuuksia, jos joutuisin toisaanne.
Lionelin täytyi ehdottomasti hymyillä.
— Juuri siihen tapaan minä ajattelinkin, tunnusti hän. — Ja lisäksi ajattelin vielä paljon muutakin…
Mutta hän oli pahoilla mielin, loukkaantunut ja häpeissään sekä niin masentunut ja hermostunut tästä oudosta keskustelusta, ettei hän keksinyt sanoja ajatustensa ilmaisemiseksi. Hän muistutti koulupojasta, joka on joutunut kiinni jostakin kepposesta eikä yritäkään puolustautua tai ryhtyä selityksiin.
— Olen vakuutettu, sanoi nuori tyttö rauhoittavasti, — että meistä tulee oivat toverit.
Ennenkuin Lionel ehti vastata, tuli setä Jacquemin perin hyvätuulisena sisään, ilmoittaaksensa päivällisen olevan valmiin. Niin päättyi siis nuorten kahdenkeskinen keskustelu.
Sitten eivät he enää jääneet kahden kuin lyhyeksi hetkeksi glysiinien reunustaman portin luona Lionelin lähtiessä pois.
— Oletteko te suuttunut minulle, herra de Montjoie? kysyi Guillemette.
— En, neiti, vastasi Lionel varsin alakuloisesti.