— Siis näkemiin piakkoin!
Lionel empi silmänräpäyksen.
— Niin kyllä… näkemiin!
Portti sulkeutui.
Jäätyään pensasten suojaan hymyili neiti Rousseau tyytyväisenä.
»Puhuin hänelle suuni puhtaaksi», ajatteli hän. »Jos hän luuli olevansa vastustamaton, on hän saanut tarpeellisen ojennuksen!»
Lionel vaelsi hitaasti kohden kotiansa, ja hiljaisuuden häntä ympäröidessä hän mietti mielessänsä:
»Jos aikakautemme pelkää sanoja, on se täysin oikeassa! Miksikä tuo nuori tyttö valitsi niistä juuri loukkaavimmat? Me olisimme menneet avioliittoon ja kenties olisimme tulleet onnellisiksi, emmekä olisi sen enempää ajatelleet, millä tavoin liittomme oli solmeutunut… Miksikä hän puhui minulle hymyhuulin niin säälimättömiä sanoja!»
Lionel tiesi olevansa ajattelematon ja heikko, mutta eihän hän sentään ollut vailla hyvyyttä ja oikeamielisyyttä, ja hänen virheensä olivat sellaisia, jotka tavallisesti paranevat itsestään vuosien vieriessä. Hänelle oli ollut onnettomuudeksi se, että hän oli yhdenkolmatta vuoden iässä saanut haltuunsa varallisuutensa, joka ei ollut erikoisen suuri, ja että hänellä oli itseään rikkaampia ystäviä, joiden esimerkki houkutteli hänet suuriin tyhmyyksiin, ja toisia, jotka olivat häntä köyhempiä ja lainailivat häneltä rahaa.
Kolmen vuoden kuluttua hän oli — melkein huomaamattansa — kuluttanut rahansa loppuun. Ja kun eräs vanhan markiisin serkku, parooni de Jancourt, muuan omaperäinen, varsin rikas herra, joka ei väsynyt kartuttamasta varallisuuttaan laajaperäisillä yrityksillä, oli tarjonnut hänelle oivaa paikkaa ja tilaisuutta varojen hankintaan Patagoniassa, eräässä suuressa karjanhoidon keskuksessa, silloin oli häneltä, puuttunut harrastusta tuohon tuumaan ja ennen kaikkea rohkeutta. Ja kun notario Prémorel sitten oli antanut hänelle neuvon, ettei hän möisi Montjoien linnaa, vaan menisi avioliittoon neiti Rousseaun kanssa, silloin ei hän ollut pannut vastaan, vaan oli suostunut tutustumaan tuohon nuoreen tyttöön.