Ah, niin oli asian laita todellakin ollut! Siinä eivät auttaneet selitykset, ei vastaväitteet… Aluksi hän oli ajatellut halveksivasti: »Jos tuo pikku nousukas on ruma, niin minä en ota häntä!» Mutta melkein samassa hetkessä hän oli päättänyt, että hän ei voisi olla ruma, koska hänen, Lionelin, oli pakko mennä hänen kanssaan naimisiin.
Kuten niin monet hänen säätyveljistänsä, oli hänkin päättänyt tyytyä solmimaan raha-avioliiton. Neiti Rousseau oli heti oivaltanut tilanteen ja todennut asian laidan levollisin ilmein.
Mutta kun Guillemette kerran oli noin tarkkanäköinen, miksi hän ei ollut oivaltanut sitäkin, jota Lionel ei ollut voinut hänelle sanoa, pelosta joutua naurunalaiseksi, ja kenties siksikin, ettei hän ollut heti itsekään siitä täysin selvillä, — miksi ei Guillemette ollut käsittänyt että hän, heti kuin hänet oli esitelty nuorelle perijättärelle, oli nähnyt hänessä yksinomaan häikäisevän naisen, jonka harvinainen ja raikas kauneus häntä hurmasi, jonka hopeanheleä ääni häntä viehätti, — jossa yksin tuokin vähäinen ylimielisyyden sävy vaikutti kiehtovasti, — ja että hän oli äkkiä unohtanut nuo kolme miljoonaa, jotka olivat suljetut tuohon ruusunhohtoiseen kätöseen…
Hän oli ollut ihmeissään siitä, että tuollainen viehkeä olento oli voinut kasvaa ja kehittyä puuvillatehtailija Rousseaun perheen keskuudessa. Lapsekkaasti kyllä hän oli ajatellut: »Hän on epäilemättä odottanut minua, kuin mitäkin satuprinssiä… Me rakastamme toisiamme — oi, kuinka ihanaa…» Ja nyt ottikin Guillemette hänet puolisoksensa pelkästään hänen arvonimensä ja tuttavapiirinsä tähden… hän ei halunnut rakastaa Lionelia… ei välittänyt hänen rakkaudestaan…
»Hän luulee että tahdon hänet vaimokseni hänen rikkautensa tähden — sellaista hän voi uskoa minusta!» toisteli hän loukkaantuneena, kulkiessaan Montjoien metsän viileässä varjossa.
Ja yhä masentuneempana hänen täytyi lisätä:
»Ja eikä tuo otaksuminen aina olisi ollutkaan väärä!»
Ruoho ja puut levittivät miellyttävää lemua, rakastunut satakieli raiutteli sulosointujansa… Kevät täytti ilman ihanan tuoksun tavoin, sävelen tavoin ja lisäksi vielä tavalla, joka ei ollut säveltä, ei tuoksua, vaan jotain muuta, jotain sanoin selittämätöntä, viehkeää — kevättä vain…
Lionel de Montjoie ei voinut karkoittaa suloista kuvaa, joka hänen mieleensä oli jäänyt tuosta ilkeästä olennosta, joka oli hänelle sanonut: »Älkäämme puhuko rakkaudesta!»
Hänet valtasi suuttumus. »Oikeastaan hän ei itse ole ollenkaan parempi minua!» tuumiskeli hän. »Koska hän ei välitä rakkaudestani, niin voinhan olla häntä rakastamattakin — sillä hyvä!»