Mutta sitten täytti haikea alakuloisuus jälleen hänen mielensä, ja muuan vähäpätöinen seikka — sävel, joka pulpahti huumaavan autuaallisena tuon satakielen rinnasta, jolta rakkauden ilmaisemista ei ollut kielletty — oli vähällä saada hänet itkemään kuin turvaton poikapahanen, ja hän mumisi jälleen: »Mutta minä rakastan häntä sittenkin!» — — — Kahta päivää myöhemmin Guillemette sai herra de Montjoielta kirjeen, jonka sisällön voisi lyhyesti pukea likimmittäin näihin ihmeellisiin sanoihin: »Minä en voi, en tahdo tulla puolisoksenne… siksi että rakastan Teitä…» Ja loppu oli tämäntapainen: »Teitä rakastaen, en voisi kestää välinpitämättömyyttänne, en epäilyksiänne. Minulle ei jää muuta mahdollisuutta todistaa Teille rakkauteni vilpittömyyttä, kuin tuo surullinen keino, että luovun Teistä, ja niin juuri teenkin. Lähden pois näiltä main, — minulle on tarjottu paikka kaukana täältä, ja suostun ottamaan sen. Tuo päätös, johon en kaksi viikkoa sitten luullut voimieni riittävän, tuntuu minusta nyt ainoalta mahdollisuudelta, mikä minulle on tarjona. Kenties siten voitan kunnioituksenne… Toistaiseksi pyydän Teitä ilmoittamaan herra Rousseaulle, että te ette katsonut minun ansaitsevan suosiotanne…»
Guillemetten silmiin oli tullut hellä ilme, hänen lukiessaan noita rivejä.
»Hän rakastaa minua!» mumisi hän, ja valtava ilo täytti hänen sydämensä.
Hän hypähti pienen kirjoituspöytänsä luo. Jo oli hän ottanut kynän, pannaksensa paperille: »Minä uskon Teitä… jääkää tänne!» — mutta sitten hänen katseensa synkistyi. »Mitä apua siitä olisi!» ajatteli hän. »Jos hän jäisi tänne, heräisivät epäilykseni jälleen… enkä tahdo joutua niiden valtaan. Oi miksi, miksi…»
Niin, miksi he olivat tutustuneet toisiinsa tuolla tavoin? Miksi ei Lionel ollut tullut aikaisemmin, hänen ollessaan vielä puolittain lapsi, elähdyttämään tuota vanhaa linnaa, jonka synkät ja autiot akkunat tuijottivat avaruuteen sokeain silmäin kaltaisina… Kenties tuo ulkonaisten etujen tavoitteleminen ei silloin olisi päässyt sekoittamaan heidän välejänsä! Lionel olisi hänestä varmaankin ollut kuin satujen, unelmien sankari… Ja Guillemette ei olisi ajatellutkaan tuota seikkaa, että häntä kenties pidettiin pilkkana, ei olisi ryhtynyt taistelemaan tuota mahdollisuutta vastaan, joka olosuhteiden pakosta hänelle esiintyi, loukaten hänen naisellista itsetuntoansa: että hänet naitaisiin runsaitten myötäjäistensä takia, ja että tuo mies lisäksi luulisi hänen katsovan sitä itselleen suureksi kunniaksi ja epäilemättä otaksuisi saavansa hänen sydämensäkin kaupanpäällisiksi, sekä ryhtyisi kohteliaasti näyttelemään rakkauden ilveilyä…
Ja nyt alkoi neiti Rousseau itkeä, aivan hiljaa, kuin salassa itseltäänkin. Outo toivomus, joka varmaankaan ei ollut niin aivan järkkymätön perusteiltaan, mutta silti tarkoitettu tänä hetkenä täysin vakavasti, täytti hänen mielensä:
»Jospa olisin köyhä tyttö enkä omistaisi mitään, ja jos hänellä olisi vain aivan vaatimaton asema maailmassa…» — — —
Lionel oli lähtenyt Pariisiin, sitten hän oli palannut sieltä, mutta
Rousseaun talossa ei häntä oltu nähty.
Guillemette ohjasi usein ponihevosensa linnan suuntaan. Hän uskotteli itsellensä, että tuo puoli Pont-sur-Doubs'in metsää miellytti häntä siitä syystä, kun siellä oli niin paljon kieloja ja villiruusuja, mutta väliin hän sentään ajatteli: »Jospa kohtaisin herra de Montjoien sattumalta…»
Ja hän teki itse asiassa niin monta retkeä tuohon suuntaan, että sattuman tosiaankin olisi täytynyt toimia, mutta vastakkaiseen suuntaan, jollei hän olisi kohdannut herra de Montjoieta.