Hän kohtasi hänet eräänä päivänä, jätettyään pienet ajoneuvonsa kukkia poimiakseen.
Herra de Montjoie kumarsi hänelle syvään, tuolla hienostuneella sulavuudella, joka Guillemetteä niin miellytti hänen ylhäisen syntyperänsä todisteena. Hän mainitsi Lionelin nimen, ja kun puhuteltu lähestyi, sanoi neitonen, kuumuudesta huolimatta hieman kalpeana, tuon lauseen, jota hän oli mahdollisen tarpeen varalta niin huolellisesti harjoitellut:
— Minua ilahduttaa, että sattuma on johtanut tiemme yhteen. Tahtoisin että eroaisimme ilman vihan kaunaa, ystävinä…
Herra de Montjoie ei vastannut, katsoi vain Guillemetteä, kalpeana hänkin vaaleassa puvussaan.
Guillemette jatkoi:
— Te mietitte yhä vielä lähtöä täältä?
— Kyllä, neiti. Serkkuni, paroni Jancourt, lähettää minut Patagoniaan, kasvattamaan lampaita… ja vartioimaan metsistyneitä hevosia…
Hän nauroi, mutta Guillemette tunsi väristyksen käyvän läpi jäsentensä.
— Patagoniaan! Oi, hyvä Jumala, sehän on erämaata, villien asumaa seutua — toisessa päässä maailmaa!
— Ei mitenkään, se on vain uutta maailmaa, siinä kaikki! vastasi nuori mies. — Sitäpaitsi on serkullani siellä useita asiamiehiä… Toiset niistä ovat naimisissa, minä tutustun siellä kokonaiseen ranskalaiseen siirtokuntaan, joskin pieneen.