— Mikä elämä, mikä elämä odottaakaan teitä siellä!
— No niin, — tosinhan se eroaa nykyisestä elämästäni… epäilemättä… mutta saan siellä paljon työtä ja liikuntoa… pampaskentillä… Minusta tuntuu kuin ryhtyisin lukemaan seikkailuromaania. Olo siellä tuntuu varmaan melkein hullunkuriselta…
Neiti Rousseau painoi äkkiä päänsä alas.
— Vai hullunkuriselta te arvelette sen tuntuvan…
Hänen puheensa katkesi. Lionel otti häntä molemmista käsistä.
— Guillemette, alkoi hän puhua toiseen sävyyn, — sallikaa minun sanoa, että minä rakastan teitä… nyt, kun te voitte minua uskoa. Jumaloin teitä… Olen rakastanut teitä ensi hetkestä saakka… ja jos lähtöni tuottaa minulle tuskaa, on syynä ainoastaan se, etten enää saa nähdä teitä…
Guillemette kuunteli häntä punaposkisena, silmät maahan luotuina, ja hänen päättäväinen ilmeensä oli kadonnut. Hän sopersi:
— Entä jos minä…
Herra de Montjoie katsoi häneen kiihkeästi, tietämättä mitä hän aikoi sanoa.
Äkkiä painoi sitten Guillemette liikkeellä, joka näytti rohkealta, vaan joka henki arkuutta, otsansa nuoren miehen olkaan.