— Tätinnekö teidät on kasvattanut noin huonosti, hyvä herra?
Pierrette seisoi pää pystyssä. Vai niin, hän kävi epäkohteliaaksi, käsitteli asiaa tuolla tavoin!
Roger oli niin varmasti odottanut anteeksipyyntöä tämän ripeän vastaiskun asemesta, että hän nuhteesta joutui aivan hämmennyksiinsä.
— Niin kyllä, herra, jatkoi Pierrette, — tädilläni on kaksi veljentytärtä. Minun nimeni ei ole Marcelle, vaan Pierrette, enkä myöskään asu maalla, vaan Batignolles-kadulla. Kun te luulitte minua serkukseni, huvitti minua laatia nuo juttuni, — siinä koko rikokseni! Ken tahansa voi teille todistaa että sellaista pidetään luvallisena karnevaali- tai laskiaispilana. Ehdittyänne jälleen rauhoittua, huomaatte itse, kuinka aiheettomat nuo mahtipontiset sananne ja tuikea suuttumuksenne ovat… kun kysymyksessä on pelkkä leikillinen kuje, jota te, luvallanne sanoen, käsittelette suorastaan hullunkurisen juhlallisesti…
— Hullunkurisen juhlallisesti! toisti Roger. — Vai katsotte te minun käsittelevän tuota asiaa hullunkurisen juhlallisesti! Arvostelkaa itse tilannetta, neiti! Hetkenä, jolloin huomasin teidän tehneen minusta pilaa, olin juuri tädiltänne pyytänyt teitä vaimokseni…
Tuo ei tosin ollut täysin totuudenmukaista, mutta Roger ei ollut siinä mielentilassa, että olisi pystynyt täsmälleen punnitsemaan sanojansa.
Nyt joutui Pierrette vuoroonsa mielenhämmennyksen valtaan. Puna kohosi hänen poskillensa, mutta hän hillitsi lujalla tahdonponnistuksella liikutuksensa, ja puhuen samaan hyökkäävään ja ivalliseen sävyyn kuin keskustelun alusta saakka, hän jatkoi:
— Olen pahoillani, että olen aiheuttanut tällaisen erehdyksen. En voinut aavistaa, se minun täytyy tunnustaa, noin kiireellistä kosintaa. Mutta rauhoittukaa! Olette erehtynyt henkilöstä, — näin ollen katsotaan kosintanne peruutetuksi. Tätini saa heti paikalla siitä tiedon, — minulta itseltäni.
Hän puhui harkitulla tyyneydellä, hänen pikku nenänsä kohosi halveksivasti pystyyn. Tämä nenäkkään, kielevän tyttöletukan kuva oli hullunkurisuudestaan huolimatta kaunis, yhtä kaunis kuin tanssiaisten viehkeä impi. Roger katsoi katsomistaan riitakumppaniansa.
— Kun ajattelen, sanoi hän, — että se, mikä minua viehätti, oli lapsellinen viattomuus, tunteitten raikkaus, jonka olin teissä havaitsevinani… Ja tuo kaikki, hämmästelevä ihastus, luottoisa hilpeys, olikin vain keimailevan neitosen temppuja!