Jättäen Roger'in niin suunnattoman hämmästyksen valtaan, ettei hän saanut sanaakaan huuliltaan, lähti rouva Charlier ottamaan vastaan lääkäriä.
— Marcelle, Marcelle Hémont! toisteli nuori mies itseksensä.
Niin kyllä, Marcellehan hänen nimensä piti olla… mutta hän oli
Pierrette… Mutta Pierrette oli puhunut elämästään Normandiassa,
Pierrette, tuo viaton pikku maalaistyttö… Oi, Pierrette, Pierrette…
* * * * *
Kun rouva Charlier oli levollisesti ja varsin luonnollisena asiana pyytänyt Pierretteä menemään hänen sijaansa hetkiseksi vieraalle seuraksi, oli Pierrette tuntenut mielensä rauhoittuvan. Tuo erehdys, josta hän oli ollut levoton, ei ollut vielä tuottanut mitään haittaa, ja nyt oli hänellä tilaisuus sen selvittämiseen. Niin, hänen tuli nyt vain tunnustaa kepposensa. Hän pyytäisi kiltisti ja nöyrästi anteeksi, sillä itse asiassa oli hän menetellyt pahoin, varsin pahoin. Eihän ollut hänen tehtävänsä arvostella herra Marçayta. Olipa tuolla muukalaisella aikomus naida perijätär taikka ei, pysyi kumminkin kieltämättömänä tosiseikkana että hän puolestansa oli esiintynyt toisen tytön nimellä, oli pettänyt herra Marçayn, valehdellut hänelle.
Tullessaan nyt vierashuoneeseen, hänen täytyi vastoin tahtoansa luoda katseensa maahan ja hänen kätensä vapisivat hiukan.
Arasti hän alkoi puhua:
— Herra Marçay, tätini…
Mutta äkkiä tyly ja tuikea ääni, joka hänestä kuulosti varsin vieraalta, ajoi väristyksen kautta koko hänen olentonsa.
— Tekisittekö hyvin, neiti, ja selittäisitte minulle, mitä menettelynne viime torstaina oikeastaan tarkoitti! Rouva Charlier'in mainitessa, että hänen piti mennä serkkunne Marcellen luo (hän korosti ivallisesti noita sanoja), joka oli kotoisin maalta (uusi ivallinen korostus), huomasin olleeni tanssiaisissa teidän pilantekonne esineenä… ja että te olitte valehdellut minulle…
Mutta tuon nuhdesaarnan keskeytti äkkiä kysymys: