Päivällisen jälkeen hän avasi »Kemistain Neuvonantajan», hakeaksensa siitä isänsä mainitseman ilmoituksen.
»Nähtävästi tuo herra haluaa käydä perin vakavaluonteisesta henkilöstä ja ilmeisesti hän pyrkii todistamaan, että olen arvostellut häntä väärin», ajatteli hän.
Ensi hetkenä oli hänen mielensä täyttänyt riemukas liikutus. »Entä jos hän on päättänyt alkaa toisenlaista elämää minun tähteni», oli hän ajatellut. Mutta heti oli hän karaissut mielensä tuollaista heikkoutta vastaan.
»Minunko tähteni! Mitä vielä! Hän on huomannut, että joutilaisuus saattaa hänet huonoon valoon ja se on loukannut hänen ylpeyttänsä. Minun tähteni! Eihän hän edes ole pyrkinyt minua tapaamaan, — ja itse asiassa olen siitä perin hyvilläni!»
Pierrette sai tilaisuutta iloita tuosta seikasta vielä seuraavinakin päivinä, sillä Roger Marçay ei tosiaankaan esiintynyt tungettelevaisena. Ei sattuman oikku eikä mikään toimelias henkilö ollut saattanut häntä tuon nuoren miehen seuraan, jota hän suvaitsi katsoa jonkinlaiseksi vihamieheksensä, tietämättä itsekään syytä.
— Sinusta olisi kaiketi hyvin ikävää, jos pyytäisin Marçayn päivälliselle? tiedusteli herra Hémont varovasti, arastellen tyttärensä torjuvaa esiintymistä.
— Olisipa todellakin, varsin ikävää, vastasi Pierrette. — Meillähän on yleensä niin harvoin vieraita, ja emmehän tunne ollenkaan tuota herraa!
Vai pitäisi hänet vielä kutsua päivälliselle! Että hän sitten luulisi sen tapahtuvan jossakin erinäisessä tarkoituksessa! Ei, ei, ei mitenkään! Ja välittäisikö hän edes tuosta kutsusta? Johan se kerran oli esitetty hänelle, ja hän oli vastannut kieltävästi!
Tuo kielto harmitti Pierretteä, hänen ottamatta huomioon, että myöntymys olisi loukannut häntä vielä enemmän.
»Luulen melkein», tuumiskeli hän itsekseen eräänä päivänä, »että olen mustasukkainen tuolle herra Marçaylle. Hän anastaa minulta isäni.»