Roger katsoi häneen herkeämättä, hiukan tylysti.
— Ja sitten siinä olisi minulle tarjona niin oivat naimakaupat, eikö totta? keskeytti hän Pierretten äkkiä. — Oivat naimakaupat, ja niitähän minä tavoittelen, eikö niin! Sillä juuri siinä aikeessa olen muuttanut elintapani, tullut nöyrästi herra Hémont'in apulaiseksi, omistanut herra Maillen palvelukseen tultuani ruumiini ja sieluni voimat työlle, saadakseni varman, jopa oivallisenkin toimeentulon…
Ja ponnistukseni eivät ole menneet hukkaan, sillä…
Mutta äkkiä hän huudahti:
— Pierrette, rakas pikku Pierretteni, niiksi te itkette?
Hänen puhuessaan oli Pierrette äkkiä kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja alkanut nyyhkyttää epätoivoisesti.
— Miksi te itkette? toisti Roger, suudellen kiihkeällä hellyydellä noita kyynelten kostuttamia kätösiä.
— Siksi, että olen loukannut teitä ja että te olette niin hirveän paha…
Tuossa vastauksessa ei kenties ilmennyt juuri johdonmukaisuutta, mutta Roger ei välittänyt niin vähistä, vaan vastasi samaa ajatuksenjuoksua noudattaen:
— Jos olen paha, rakkaani, niin se johtuu siitä, että rakastan teitä…