Jacques vastasi epämääräisellä liikkeellä.
Aivan kalpeana, ja hempeämpänä vielä kalpeudessaan vaikeni tyttönen empien. Rohkaisten sitten äkkiä mielensä hän jatkoi päättäväisesti:
— En kestä, en kestä tätä, että minua luullaan niin pahaksi, huudahti hän. — Kuulkaa siis, — tunnustan teille koko totuuden. Ainoa, mistä minua voidaan syyttää, on että sanon liian nopeasti, ajattelemattomasti, mitä vain päähäni pälkähtää. Povaamistaidosta ei minulla ole aavistustakaan, sen kyllä voitte huomata. Mutta ainahan povaajattaret puhuvat jostakin rakkausjutusta, ja minunhan täytyi äkkiä keksiä jotakin sentapaista. Tuon jutun, jonka teille kerroin, olin itse kokenut. Puhuin vain teistä itseni asemesta, naisesta miehen sijaan. Olin niin vakuutettu, että te pitäisitte tuota kaikkea pelkkänä turhanpäiväisenä lörpöttelynä! Ja sattuikin niin, että meillä kahdella, teillä ja minulla, on ollut aivan samanlaatuinen rakkausjuttu! Tämä selvittää koko tuon salaperäisen asian!
— Samanlainen rakkausjuttu! kertasi Jacques ihmeissään.
Mustalaistyttö nyökkäsi vakuuttavasti, kohottaen Jacques'iin loistavat silmänsä, joiden hohde oli niin häikäisevä, että nuorukainen aavisti kyyneleen kimmeltävän niissä, — ja niiden kirkkaasta sinestä säteili yhä edelleen keväimen koko raikkaus.
— Hyvä herra, jatkoi tuo vakava, lapsellinen ääni, — asia, jonka teille juuri uskoin, on salaisuus. Ajattelin, etten puhuisi siitä kenellekään — ennenkuin myöhemmin, jos menen avioliittoon… sulhaselleni… ollakseni täysin rehellinen. Luvatkaa, ettette kerro siitä kenellekään… ette edes äidillenne!
Jacques antoi juhlallisesti tuon pyydetyn lupauksen, mutta tuo asia pani hänet päästä pyörälle. Sama juttu oli tuolle nuorelle tytölle sattunut kuin hänelle! Mitä tuo lapsukainen oikein tarkoittikaan! Tyttöparka! Ja niin herttaisesti oli hän siitä kertonut, niin lapsellisesta… Oliko tuo paatumusta vai viattomuutta? Vai sama juttu! Kenties oli kysymys jostakin serkusta — mutta mitä oli sitten tapahtunut? Oliko hän ehkä joutunut lemmenleikin uhriksi, joka miehelle merkitsi vain hetkellistä ajanviettoa, vaan tuotti varomattomalle neitoselle kiihkeitä tuskia… Niin oli varmaan käynyt! Mielikuvituksissaan Jacques sommitteli edelleen tuota juttua. Viatonta lemmenleikkiähän se tietysti oli ollut… mutta olihan sittenkin vaihdettu rakkaudentunnustuksia, kirjeitä, oli suotu suutelolta… niin, epäilemättä, suutelolta myöskin… Ja kamarineitsyen turvissa oli kenties tavattu useinkin ulkona kaupungilla, puotiretkillä, museoissa… ja tuo lapsukainen oli vasta kuudentoista vanha! Kuka olikaan tuo konnamainen mies? Jacques tunsi halveksuvansa häntä!
Hän koetti hankkia lisätietoja äidiltänsä — varsin taitavasti, muistaen hyvin vaitiolonlupauksensa. Mutta rouva Chazel ei tiennyt kertoa mitään erikoista. Simone Morange — niin, hän oli melkein lapsi vielä, raikas kuin kaste ja eloisa kuin tuulenpuuska… Joissakin tanssiaisissa oli hän jo ollut mukana…
»Äitini ei tiedä mitään tuosta asiasta», päätteli Jacques. »Ja kuinka hän voisikaan sitä tietää! Mitä tuo juttu sitäpaitsi koskee minuun!»
Mutta se koski häneen sittenkin! Ajatus, että noiden kevättä säteilevien sinisilmien oli täytynyt vuodattaa kyyneleitä arveluttavan rakkausjutun tähden, kiusasi häntä ja tuotti hänelle tuskaa ja uhkasi vahingoittaa tuota pientä valkoista kukkaa, joka versoi hänen sydämessään ja jota ei toverien pilkka eikä hänen oma lemmenseikkailunsa ollut voinut kuihduttaa.