Herttaisen viaton ja raikas nauru helkähti ilmoille, tyttösen pyöritellessä lempeän veitikkamaisena päätänsä, jonka tummassa tukassa sekiinit säikkyivät kultasatein.
— Ei, tästä tulee vakavia asioita… Näen vaalean naisen… hyvin kauniin… Hän on ollut ihastuksenne esine. Olette rakastanut häntä kiihkeästi… oikein intohimoisesti. Luulitte saavanne häneltä vastarakkautta… Oi, se oli luulottelua vain! Kammottava, järkyttävä todellisuus avasi silmänne…
Jacques vetäisi kätensä pois tuikealla liikkeellä. Hän ei hymyillyt enää. Niin kylläkin… hän oli rakastanut intohimoisesti, uskollisesti, naista, joka ei ansainnut hänen nuoren, turmeltumattoman sydämensä kiintymystä. Hän oli vasta kahdenkymmenen vuoden vanha, oli ollut hellä, luottavainen intoilija… Kun sitten kurja, katala petos herätti hänet onnen huumeesta, kun seurasi välien rikkoutuminen — kuinka kauheata se olikaan ollut, kaikesta huolimatta! — kun he olivat eronneet… silloin oli hän toivonut kuolevansa. Tuskin toipuneena tuosta kaikesta, hän vieläkin vavahti tuskasta sitä mainittaessa. Mutta kuinka olikaan pikku neiti Morange saanut tiedon noista hänen salaisista kokemuksistansa? Kuinka uskalsi tuo julma ja huonostikasvatettu lapsi ottaa ne puheiksi?
Hyvin kalpeana, otsa rypyssä pani Jacques tiskille lupaamansa kultarahan.
— Olette kyllä, neiti, sanoi hän kylmästi, — taitava sanomaan asiat kohdalleen, mutta tätä ei enää voi sanoa pelkäksi povaamiseksi.
Herttainen myyjätär katsoi häneen ihmeissään, epävarmana, koettaen yhä vieläkin hymyillä.
— Mitä te tarkoitatte? kysyi hän.
— Olette osoittanut hienotunteisuuden puutetta, lievimmin sanoen.
Hän yritti lähteä. Mielipahan huudahdus pidätti hänet.
— Hyvä herra, oi, ymmärrän — ymmärrän tuottaneeni teille tuskaa. Voi näyttää siitä, kuin olisin tiennyt jotakin, arvannut asioita. Mutta vakuutan teille, vakuutan etten tiennyt mitään… en kerrassaan mitään. Ettekö usko minua?