»Niin kyllä», mietti Jacques, »onhan Morangen perheessä tosiaankin tytär… Kuusitoistavuotias… vai on hän jo ehtinyt siihen ikään! Siis vielä yksi myymälä… yhdeksäs, jossa olen uhrannut äitini rovon. Mikä kiltti poika minä olen! Uh, sentään!»
Hän oli hiukan haluton, hiukan kyllästynyt kaikkeen, tietämättä itsekään, oliko tuo hermostunut väsymys seuraus kestetyistä kärsimyksistä — vakavalaatuisesta kuumeesta ja onnettomasta rakkaudesta — vai kevätpäivätkö vain liiaksi uuvuttivat toipilasta. Hän kulki muutaman askeleen, mustalaistyttöä hakien. Romanttisessa teltassa, jonka rääsyseinät suojasivat saviastiavarastoa, hän näki hohtavin helyin koristetun hempeän, aivan nuoren olennon, jolla oli tummahkot kasvot, siniset silmät, musta tukka, missä kimmelsi sekiiniketju, reunustaen punaista silkkiliinaa.
Ja kun hän oli lähestynyt ja maininnut nimensä, tuntui hänestä kuin nuo silmät, joista puhui varhaiskeväimen raikkaus, olisivat hymyilleet hänelle.
— Oi kuinka kiltti rouva Chazel onkaan… ja te myös! Te ostatte varmaankin kaikkein kauneimman kulhoni taikka tämän maitovadin… eikö niin?
— Minulla ei vielä ole ollut aikomusta panna kuntoon omaa taloutta, neiti, vastasi Jacques. — Mutta ehkäpä povaisitte minulle?
— Minä! Mutta enhän minä…
— Osaatte tietystikin, neiti! Sehän on mustalaisnaisen tärkein tehtävä!
Pikku neiti harkitsi asiaa.
— No niin… olkoon menneeksi, sanoi hän sitten, rohkeana ja veitikkamaisena. — Povaan teille… se maksaa kaksikymmentä frangia. Kätenne, hyvä herra! Vasen! Hyvä!… Elämän viiva on oivallinen — sangen pitkä… Tuosta vähäpätöisestä taudista ei koidu mitään haittaa… Ja nyt järjen viiva. Ai, ai — nuo pienet punaiset säteet merkitsevät huimapäisyyttä! Mitä taas sydämen viivaan tulee, todistaa se valtavasta rakkaudesta!
— Tosiaanko! tuumiskeli Jacques, huvitettuna povaajattaren juhlallisesta äänensävystä. — Ja mitä vielä?