— En ole mikään taruolento… huokasi Pierrette.
— Oi, huudahti Roger, — nyt te olette minulle niin paljoa enemmän… olette nytkin jo… ja te tulette olemaan… Pierrette, ettehän halveksi minua enää?
Lempeä kosketus sai tuon kauniin kultatukkaisen pään painumaan nöyrästi, antautuvasti Roger'in olalle.
— En, vastasi Pierrette aivan hiljaa, — en halveksi teitä enää… kunnioitan teitä… varsin suuresti.
Mutta hänen silmänsä lausuivat lisäksi paljon, josta hänen suunsa vaikeni.
— Kuinkas kävi, Pierrette, huudahti herra Hémont, joka oli tullut sisään tohvelit jalassa, tyynen ja levänneen näköisenä, samettiliivit yllään, — oletko ollut kaunopuheisempi kuin minä? Olen ihmeissäni tuosta pojasta… luulin häntä kunnianhimoiseksi…
— Ah, niin olenkin, herra professori, vastasi nuori mies — niin olen… ja paljoa suuremmassa määrässä kuin luulettekaan… Annatteko Pierrettenne minun omakseni?
SAMA JUTTU.
Puheen sorinan käydessä kuljeskeli ihmisjoukko edestakaisin hallissa, missä oli paraikaa »turvattomain vanhusten töitten» vuosimyyjäiset. Eri maitten tapoja kuvastavissa myymälöissä hoitivat kauniit tilapäiset myyjättäret, eriskummallisten pukujensa rohkaisemina ja innostamina, parhaansa mukaan tointansa.
Jacques Chazel katsoi luetteloa, jonka hänen äitinsä oli laatinut häntä varten. Hän ei ollut vielä täyttänyt kaikkia velvollisuuksia, jotka hänen hyväntahtoisena ostajana oli suoritettava. Luettelossa kehoitettiin häntä vielä muistamaan yksi kaupitsijatar: »Pikku Morange — kuusitoistavuotias — tummaverinen — mustalaispukuinen — myy saviastioita.»