Niin, Simonen lemmenseikkailu, se ei suonut hänelle lepoa eikä rauhaa! Seuraavana päivänä hän havaitsi joutuneensa Morangen huvilaan, aikomattaan tai nimenomaan päättämättään sinne mennä. Simone istui yksin kukkasparvekkeella. Hänellä oli kädessään välipitsi, jonka kaunis köynnös vielä oli kesken… mutta hän ei virkannut, vaan hänen katseensa oli suunnattu kohden kaukaisuutta, jonka peitti opaalinhohteisen meren ja helmenvärisen taivaan erottava sumuviiru. Jacques oli jo jonkun aikaa ollut selvillä siitä, että tuon nuoren tytön olennossa oli tapahtunut pieni muutos. Hän oli kenties kauniimpi vielä kuin ennen, vielä viehättävämpi, mutta hän oli käynyt salaperäisemmäksi. Mitä hän ajattelikaan, istuessaan nyt aamuhetken kirkkaudessa niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollut kuullut Jacquesin lähestyvän? Nuorukainen tunsi sydäntänsä kouristavan.
— Ah, huudahti hän melkein tietämättään, — olen vakuutettu, että te vielä ajattelette häntä…
Simone säpsähti:
— Häntä… ketä sitten? kysyi hän, posket punoittavina.
— Ketä? Tietysti häntä, jota tuo meidän juttumme… tarkoitan teidän juttunne… koskee! Tiedätte kyllä, mitä tarkoitan!
— Miksi kysytte minulta tuota asiaa?
Hillittömästi huudahti nuorukainen:
— Siksi että olen mustasukkainen.
— Te?
— Niin, juuri minä. Ettei minulla ole siihen oikeutta, se ei lainkaan muuta asiaa. Olen mustasukkainen ja kärsin — en saa mielestäni tuota juttua, josta te puhuitte minulle… Antaisin henkeni — kuuletteko, henkeni — saadakseni tietää — kaikki!