Yhä kiihkeämpi puna levisi Simonen kauniille kasvoille, mutta kuten hyväntekeväisyysbasaarissakin hän kohotti Jacquesia kohden silmänsä, joissa hymyili taivaan sini. Nuorukainen olisi halunnut polvistua hänen eteensä.
— Simone… rukoili hän, tietämättä enää itsekään tuskansa aihetta.
— Oi, vastasi tyttönen, hymyilevänä vieläkin ja punaposkisena, — oi kuinka vaikeata, kuinka vaikeata tuo on, jota minulta pyydätte!
Aivan hiljaa, kuin häpeissään, mumisi nuorukainen:
— Te rakastitte häntä?
— Niin kyllä, vastasi tyttö uljaasti.
Jacquesin katse sumeni tuskallisesta mielipahasta… Silloin kertoi Simone alistuvasti tuon lemmenjuttunsa. Se oli tapahtunut maalla, edellisenä vuonna. Siellä oli ollut eräs hänen veljensä ystävä, — jo kolmenkymmenen vuoden vanha.
— Minusta hän oli kuin joku romaanin sankari. Ajattelin vain häntä, uneksin hänestä. Hänen nimensä huulillani tiedustelin päivänkakkaroilta hänen tunteitansa. Varmuuden vuoksi laskin aina etukäteen lehdykät — ja niin vastasi minulle joka kukkanen: »Hän rakastaa tulisesti!» Ja minä toistin itselleni: »Hän rakastaa minua, se on totta, hän rakastaa minua!» Sitten romaanisankarini — meni naimisiin. Saadessani sen tietää tulin niin järkytetyksi, että menetin tajuntani. Selitettiin, että minua vaivasi verettömyys, ja minua hoidettiin huolellisesti, — oikea syy pysyi salassa. En ollut samaa ainesta kuin ystävättäreni, jotka juttelivat huolettomasti mielitietyistänsä. Olin aina ajatellut: »Rakastan kerran vain — ja annan rakastetulleni koko sydämeni». Mutta olin vielä niin nuori… kenties luulin vain rakastavani… enhän silloin tiennyt…
Tuo huokauksin lausuttu tunnustus päättyi niin hiljaiseen muminaan, että Jacques kumartui lähemmäksi kuullaksensa kaikki.
— Entä sitten? kysyi hän tuskaisesti.