— Sitten? Eihän siinä ollut muuta.
— Mutta entä tuo mies… mitä hän teki, mitä hän puhui?
Nuori tyttö hymyili hämmästyneenä.
— Hän? toisti hän. — Mitä hän sitten olisi voinut sanoa minulle? Tuo kaikkihan tapahtui vain minun omassa järjettömässä mielessäni… Eihän hän tiennyt mitään koko asiasta!
Jacques sulki Simonen molemmat kädet omiinsa, pusertaen huulensa kiihkeästi niitä vastaan. Hän olisi halunnut osoittaa nöyrtymystään, pyytää anteeksi ja huutaa ilonsa ilmoille! Mutta Simone ei olisi ymmärtänyt häntä.
— Oi rakkaani, sanoi hän, — muistattehan, ettei kenenkään muun pitänyt saada tietoa tästä nuoruutenne lemmentarinasta kuin kihlattunne. Ettekö tahtoisi pysyä tuossa päätöksessänne?
Kuinka mielellään Simone sen teki! Hänen silmiensä hellä hohde, suloinen liikutus, joka sai hänen huulensa värähtelemään, todisti sitä tarpeeksi sanoittakin.
— Ettehän ajattele häntä enää koskaan… rakkakin Simone!
— Ja te, Jacques, ettehän te ajattele koskaan… tuota naista?
Hän sai kiihkeän kieltävän vastauksen.