— Kuinka haluaisin muistella häntä!… Oi, rakkaani, jos tietäisit…
Mutta noilla viattomilla huulilla näkyi hieman surumielinen hymyily, ja hilpeille lapsenkasvoille tuli melkein kokeneen naisen ilme.
— Oi, mumisi pikku Simone, — minusta on sen parempi, mitä vähemmän siitä tiedän!
RUUSUNEITI.
Kiinnitettyään muutamalla pistoksella vaalean silkkiruusun tummien, melkein punaisenruskeitten lehtien keskelle, neiti Lise Doucette kumartui puremaan poikki ompelulangan.
Tässä pienessä ullakkokamarissa ei ollut mitään sunnuntailevon pakkoa, ja kun tänä lokakuun sunnuntaina kuultiin kellon lyövän kolme Saint-Germain-des-Prés'issä, lopetti Lise-neiti juuri viidennen ruusunsa. Neljä edellistä hohti valkoisella paperialustallaan tuoreina ja raikkaina kuin oikeat kukat, ihmeellisinä ja uhkeina kuin unien haavekuvat.
Kaukaisina nuoruutensa päivinä, jäätyänsä orvoksi äidistänsä, sokean isän ja pienen veljen turvaksi, oli Lise-neiti työskennellyt eräässä noista työpaikoista, jotka valmistavat tuhansittain kukkia suuria kauppahuoneita varten. Nyt olivat Lise-neidin voimat jo heikontuneet ja hän työskenteli omin päin kotonansa, valmistellen mielikuvituksensa tuotteita… taiteellisia vaateruusuja, joihin ei ollut tarpeen kalliita aineksia eikä työkaluja, vaan ainoastaan taitavat, varovaiset sormet ja kaunista ja pehmeää silkkiä, monta eri väriä ja väriasteikkoa: vaaleanpunaista, tummanpunaista, sinipunaista, keltaista… vieläpä sinistäkin. Lise-neidin ihmeellisessä puutarhassa eivät sinisetkään ruusut hämmästyttäneet — ne viehättivät harvinaisuudellaan… Kukkien kupuun sirotteli Lise hiukan tuoksupulveria… Kaiken naisellisen mielikuvituksensa, kaiken pariisittaren aistikkaisuuden hän käytti näitä eriskummaisia tuotteita luodessaan. Niillä ansaitsi hän ilman erinäistä vaivaa elatuksensa, niin ettei hänen tarvinnut kurjuutta kärsiä.
Saatuaan tuon kauniin kukan valmiiksi, meni Lise-neiti akkunan luo ja veti sen edestä musliiniuutimet, haluten samalla tavoin kohottaa tuota harmaata harsoa, jolla sade verhosi esineet. Ottaen sitten säiliöstä mustepullon ja muutaman arkin paksua sinertävää paperia — naisten kirjepaperia — hän istuutui pöydän ääreen, mihin vielä oli jäänyt silkkikankaan huituvia. Mutta hän ei kirjoittanutkaan, vaan alkoi lukea uudelleen kirjettä, joka oli tullut hänelle viimeisen edellisellä viikolla ja johon hänen olisi pitänyt vastata.
Tuo kirje alkoi tällä tavoin: »Rakas, viehkeä ystävättäreni, — miksikä ette ole luonani, näillä ihanilla rantamilla, missä kukkii sitruuna! Tai miksi en minä saa olla luonanne tuossa vanhassa goottilaisessa tornissa, jossa te minulle kirjoitatte?! Oi, olen näkevinäni hennon vartenne, siniset silmänne, vaalean tukkanne…»
Ehdottomasti kohotti Lise-neiti katseensa kirjeestä, suunnaten sen poikki huoneen — joka ei ollut goottilaista tyyliä — kuvastimeen, mihin äkkiä ilmaantui kuihtuneet kasvot, lumivalkea tukka…