Kaunis ei Lise-neiti ollut koskaan ollutkaan, mutta olihan hän ollut nuori, ja nuoruuden raikkaus lähentelee melkein kauneutta. Nyt olivat hänen silmänsä haalistuneet kuin kuihtuneet lemmikit, ja talvi oli sirottanut luntansa vaaleaan tukkaan. Nyt oli Lise-neiti vanha.
»Ystävättäreni, te, jota en ole koskaan nähnyt ja joka sentään olette haaveitteni ainaisena esineenä», — niin jatkui kirje, — »sallikaa minun kuiskata korvaanne salaisuus, jonka kenties jo olette arvannutkin… Minä rakastan teitä…»
Lise-neiti ei lukenut pitemmälle, vaan taittoi kirjeen kokoon. Hän ajatteli tuon seikkailun alkukohtaa. Eräänä päivänä oli hän nähnyt »Pienen Päivälehden» neljännellä sivulla tämänlaatuisen ilmoituksen:
»Nuori yksinäisyydestä kärsivä taiteilija haluaa kirjevaihtoon samassa tilanteessa olevan nuoren tytön kanssa. Nimen ilmoittamista ei vaadita. Vastaus t. 1. toimistoon N:o 1209.»
Lise-neiti oli säälinyt tuota yksinäistä taiteilijaparkaa ja kuvitellut mielessään hyväsydämistä nuorta tyttöä, joka vastaisi hänen ilmoitukseensa. Lisellä oli vilkas mielikuvitus. Heti oli hän ollut selvillä, että tuon nuoren tytön piti olla kaunis, ylhäinen ja köyhä, että hän asuisi ylpeän isänsä kanssa vanhassa, puolittain rappeutuneessa linnassa ja että hänen nimensä olisi Bérengère. Ruusuja valmistellessaan oli Lise-neiti sommitellut kokoon kauniin tarinan. Kuten hänen sormensa käsittelivät silkkiä ja musliinia, askaroivat hänen ajatuksensa lausuttavien mielipiteiden, sanojen keksinnässä.
Niin oli hän ajankuluksensa kirjoittanut tuon nuoren tytön kirjeen. Huvin vuoksi oli hän sitten tullut panneeksi sen postiin. Ei aikaakaan niin tuli vastaus »Päivälehden» välityksellä.
Taiteilija kiitti häntä, oli onnellinen ja ihastunut ja tunsi mielensä virkistyneeksi. Hän rukoili Bérengèreä jatkamaan kirjeenvaihtoa, olemaan hänen ystävänsä.
Niin olivat he joutuneet tuohon ihmeelliseen kirjeenvaihtoon, joka jo oli jatkunut puolen vuoden ajan.
Bérengère kertoi Renélle — tuota mielenkiintoa herättävää nimeä taiteilija käytti — yksinäisestä ja romanttisesta elämästään, haaveista, joissa hän eleli harppuaan soitellessaan, lukiessaan romaaneja, runoutta… kävellessään linnan vanhassa, yksinäisessä puistossa. Joskin tuon vanhassa herraskartanossa elelevän ylhäisen neidin haaveet lähinnä muistuttivat vaatimattomassa kamarissaan asustavan kaksikymmenvuotisen työläisnaisen mielikuvia, niin ei siitä koitunut haittaa, kun taiteilijallakaan ei liene ollut tarkkoja tietoja ylhäisen naisen sielunelämästä. Hän puolestansa oli matkoilla. Hän kirjoitti ystävättärellensä Egyptistä, Kreikasta, Italiasta. Ihastuksen tunteittensa ohella hän tulkitsi myöskin kunnioitustaan, ystävyyttään. Ja nyt oli hän puhunut rakkaudestakin…
Kirje oli sisältänyt hellän lemmentunnustuksen… itse asiassa ensimmäisen, joka hienotunteisesti ja kunnioittavasti oli lausuttu tälle viisaalle neitsyeelle, — sillä nuoruutensa päivinä oli hän ollut liian köyhä, liiaksi velvollisuuksien rasittama saadaksensa kosijoita… ja nyt oli hän jo ehtinyt ohi viidenkymmenen!