Lise-neiti oli hymyillyt. Hän oli tehnyt pilkkaa omasta itsestänsä, mutta ollut sentään hieman liikutettu, hieman hyvillään. Oliko hän sitten lukenut tuon rakkaudenkirjeen nuoren tytön uteliain silmin? Eipä suinkaan, — mutta nuo taikasanat olivat kenties tunkeneet hänen muinoiseen mieleensä, kaksikymmenvuotiaan mieleen, jonka elämän huolet eivät olleet sallineet herätä eloon ja jota ei mikään satuprinssi ollut tullut herättämään…
Valitettavasti oli Lise-neidin mielihyvä ollut varsin lyhytaikaista… tuskalliset mietteet rupesivat pian vaivaamaan hänen sydäntänsä. Tuo miesparka rakasti Bérengèreä. Eikö hän ollut velvollinen ilmoittamaan hänelle, ettei Bérengèreä ollut olemassakaan — muualla kuin vanhan työläisnaisen haaveellisessa mielessä…
Viikon päivät oli Lise-neiti jo harkinnut tuota asiaa. Tuollaisen tunnustuksen laatiminen tuntui hänestä niin perin vaikealta. Kenties hänestä sitäpaitsi tuntui ikävämmältä kuin itse aavistikaan; tehdä loppu tuosta haavetarinasta, lakata kirjoittamasta Bérengèren kirjeitä, jäädä Renén viestejä vaille.
Ja tämä lokakuun sunnuntai meni menojansa kuten edellisetkin päivät, Lise Doucetten tarttumatta kynään. Ja illalla hän tunsi olevansa niin väsynyt ja alakuloinen, että häntä melkein halutti jättää siksensä pikettipeli, jolla hän joka ilta kävi huvittamassa vanhaa ullakkonaapuriansa herra Petitbois'ia. Tuo miesparka, joka oli hieman kyttyräselkäinen, hieman sairaalloinen, oli pakotettu enimmäkseen pysyttelemään nojatuolissaan, ja illat kävivät hänestä pitkiksi. Lise-neitiä vaivasi tuo petos, johon hän oli syypää, ja tuntien halua uskoa salaisuutensa jollekin hän teki rohkean päätöksen:
»Minä kerron tuon asian herra Petitbois'ille, hän voi antaa minulle hyvän neuvon.»
Erakkoelämäänsä viettäen oli herra Petitbois lukenut paljon, ajatellut paljon. Lise-neidistä hän oli erehtymätön arvosteluissaan. Niinpä ei hän salannutkaan häneltä mitään tuosta myöhään kokemastaan rakkausjutusta. Käsittäen asiat perin vakavalta kannalta, ei hän aikonut ollenkaan hangoitella »hyvää neuvoa» vastaan, jonka hän arveli saavansa tuolta taatulta vilpin viholliselta. Hän kiiruhtikin jo vakuuttamaan sitä etukäteen.
— Tuo erehdys ei saa enää jatkua, selitti hän. — Kirjoitan tuolle nuorelle miehelle, että…
Mutta hänen suureksi ihmeeksensä herra Petitbois pudisti päätänsä tyynesti ja harkitsevasti.
— Mutta… jollei tuo kirjoittaja olekaan mikään nuori mies? lausui hän hitaasti.
Ja kun Lise-neiti jäi kuuntelemaan suu auki, mieli tykkänään hämmennyksissä, hän jatkoi: