Mutta hänen yhä silmäillessään tulijaa, tuntematon kohotti päätänsä. Silloin Cléante näki, että hänellä oli loistavat silmät, sileä iho, kuusitoistavuotiaan huulet… ja etteivät hänen tukkaansa olleet vaalentaneet vuodet, vaan puuteri.
* * * * *
Muutaman minuutin kuluttua määrätystä kohtaamishetkestä, markiisitar lähti matkaan pähkinämetsälle, selittäen päänpakotuksensa hellittäneen. Häntä huvitti piiloutuneena metsikköön ottaa selkoa, miten tuo epäonnistunut kohtaaminen oli kehittynyt.
— Mitä onkaan lapsiparka keksinyt sanoa tuolle sietämättömälle ukkorähjälle! ajatteli hän.
Hiljaa hiipi rouva de Souchevieille läpi viidakon. Siellä hän pysähtyi hämmästyneenä, luullen näkevänsä haavekuvan. Juuri samaan aikaan saapui herttua sinne, aukoen oksia kuten hänkin.
Nuo kaksi entistä vihollista katsoivat toisiansa kasvoista kasvoihin, perin hämmästyneinä. Sitten he kuin yhteisestä sopimuksesta suuntasivat katseensa metsikön aukealle.
Siellä oli kaikki tyyntä ja nuorteata ja keväistä. Hyönteiset surisivat puhkeamaisillaan olevien kukkasten ympärillä, jotka täyttivät ilman sulotuoksullaan, aurinko lähetti pensaitten lomitse säteitään, jotka loivat hohdetta vihreille lehdille, ja istuen vierekkäin käsi kädessä, hymyilivät Cléante ja Doris toisillensa.
— Rakastan teitä, Doris… sanoi Cléante.
— Cléante, mumisi Doris, — rakastan teitä…
Ja kukkivissa pähkinäpuissa pitivät linnut laulajaisiansa…