Tämä vastasi suostuvansa tapaamiseen. Mutta lähestyessään tuota paikkaa herttua huomasi — oi, mikä suunnaton vastoinkäyminen! — luuvalon käyvän kimppuunsa ja vanhan arven, kunniakkaan muiston Fontenoysta, rupeavan tuottamaan tulista tuskaa.
— Cléante, rakas veljenpoikani, meille ei jää neuvoksi muuta kuin että sinä menet pähkinämetsään, lausumaan ilmi mielipahani, huudahti hän.
Nöyrästi lähti nuori mies matkaan.
Ihmeellistä! Hänen sydämensä sykki kiihkeästi, kun hän nyt odotti saavansa nähdä hänet, joka oli niin usein askarruttanut hänen mieltänsä. Nuhdellen hiljaa itseänsä tuosta mielettömyydestänsä, hän ajatteli:
— Hyvä, että tästä tulee loppu. Nähtyäni markiisittaren ovat haaveeni lopussa. Olen vakuutettu että hänellä on valkoinen tukka ja että hän on vaivainen varreltansa. En edes hämmästyisi, vaikka hän ontuisikin.
Cléante oli tuskin ehtinyt pähkinämetsään, kun hän jo näki tumman puvun lähestyvän toisesta päästä käytävää, minne hän oli suunnannut katseensa.
— Siinäpä se, ajatteli hän, — vaalea paperi muistutti korkeintaan kahdeksantoista vuoden ikää, mutta tämä ruskeankeltainen puku todistaa kuusikymmenvuotiaasta omistajattaresta!
Mutta se hänen täytyi myöntää, että tuo lähestyvä hento olento ei ollut suinkaan köyryselkäinen eikä käynniltään epävakainen.
Hän lähestyi — lähestyi — tuo vanha nainen!
Onnettomuudeksi hän oli painanut päänsä alas, tarkaten tien kiviä, eikä hänen kasvoistansa voinut nähdä muuta kuin valkoisen tukan, joka pilkisti esiin viitan päähineen alta. Hänen tukkansa oli aivan valkoinen, sitä ei käynyt epäileminenkään!… Kun Cléante vielä ehtisi nähdä otsan ja poskien rypyt, silmien sammuneen katseen, suun väsähtäneen ilmeen, silloin hän hymyilisi mielettömyydelleen.