Souchevieillen linnassa istui markiisitar mukavassa nojatuolissaan, ympärillään joukko sieviä pikkukapineita ja lukien »Uutta Héloïsea», samalla kuin hän tuon tuostakin virkistäytyi nuuskalla, jota hän otti emaljirasiastaan.
Muutaman askeleen päässä hänestä nuori tyttö kirjoitti ruusunpuisella kirjoituspöydällä. Hän kirjoitti nopeasti, nopeasti, säestäen lauseittensa välimerkeillä jaoittelua siroilla päänliikkeillä, ikäänkuin ihaillen noita kauniita mustia piirtoja, jotka äänettömyydestään huolimatta sanoivat niin paljon. Sitten hänen ruskeat silmänsä hakevat uusia ajatuksia helmenharmaitten kirjokangasuudinten poimuista tai rakkaudenjumalista, jotka niissä keinuvat sinisillä nauhoilla ruusujen keskellä… ja pian jatkaa hänen kätösensä jälleen työtään.
Hän on kuudentoista vuoden vanha. Kullalla kirjailtu piukka puku verhoaa hänen hempeää, solakkaa varttansa, ja kaulaa ympäröivä sametti, leukaan ja vasemman silmän luo asetetut kauneustäplät vaikuttavat luonnottoman tummilta hänen maidonvalkean ihonsa rinnalla.
— Taivaan nimessä, Doris, rakas veljentyttäreni, kuinka keksitkään noin paljon herttualle kerrottavia asioita! kysyi tuo vanha nainen veltosti.
— Hyvä täti, enhän ole vielä jutellut hänelle niin pitkälti kuin hän kirjoittaa teille, vastasi Doris hymyillen. — Herttuan täytyy olla teihin kiihkeästi ihastunut, voidakseen sanoa teille niin viehkeällä tavalla niin paljon miellyttäviä seikkoja, ja luulen… niin kyllä, minä luulen, että hän tekee teidät onnelliseksi. Hän on herttainen mieleltään ja lämminsydäminen!
— Hänellä on ovenvartijan sydän ja hempeä mieli kuin kuskilla, rakkaani. Oi, jospa hän olisi neljäkymmentä vuotta nuorempi!
Yhä hymyillen, Doris neitonen sinetöi epistolansa, sitten hän istuutui akkunan luo, katsellen haaveellisena taivaan pilviä… Hän haaveksi saavansa, kuten täti, helliä kirjeitä… Troncantiquen herttualta, joka oli neljäkymmentä vuotta nuorempi kuin todellisuudessa.
* * * * *
Mutta päivä lähestyi, jolloin kirkon siunauksen piti yhdistää
Troncantiquen ja Souchevieillen suvut.
Eräänä aamuna herttua palasi isiensä linnaan ja pyysi saada odottaa markiisitarta pähkinämetsässä. Siellä halusi hän osoittaa ylhäiselle morsiamelleen nöyrää ihastustaan.