Vanhuksen veljenpoika Cléante seisoo huoneennurkkauksessa, taustana korkeat lyijyjuotteiset akkunat. Tuo kaksikymmenvuotinen nuorukainen, jonka katseesta puhuu viattomuus, jolla on vaalea puuteroitu tukka ja yllään pitsiröyhelöllä koristettu punasininen takki, luo vanhaan saliin eloa. Veitikkamaisuuden ohella kuvastaa hänen olentonsa miellyttämishalua, mutta ollen nuortean raikas kuin itse kevät, hän muistuttaa La Tour'in piirroksia, Marivaux'in kynän tuotteita.
— Kuinkahan pitkäksi arvoisan ystävättäreni nenä kävisikään, jos hän tietäisi minkä verran huomiota minä kiinnitän noihin hänen suuritöisiin epistoloihinsa! lisäsi herra de Troncantique.
Mutta kunnianarvoisen vanhuksen istuessa nenäliinaansa leyhytellen, Cléante ottaa markiisittaren kirjeen ja lukee sitä syrjässä, ikäänkuin saadakseen paremmin nauttia siitä tarpeeksensa.
Tuo kirje sisälsi herttaista juttelua, joka saattoi uskomaan, että rouva de Souchevieille oli säilyttänyt mielensä nuorteuden otsansa rypyistä huolimatta. Siinä lausuttiin vakavia asioita, kirjoitussävyn silti käymättä opettavaiseksi, siinä laskettiin leikkiä, pintapuolisuuteen erehtymättä. Siellä täällä oli jokin syvämietteinen lauselma, väliin viittaus valtiollisiin oloihin — täytyyhän seurata aikaansa! — mutta myöskin maalaiselämän kuvauksia, jotka henkivät rakkautta kotiturpeeseen ja kotoiseen metsään, henkivät vehreyden tuoksua, jonka olisi luullut Rousseaun teoksista joitakin ihmeellisiä teitä joutuneen tuon vanhan naisen kirjelehtisiin. Ja lauseet olivat mitä oivallisimmin muovailtuja, — luontevasti liittyivät niihin kärjekkäät pilapuheet, viehkeät hellyydenilmaukset. Ihastuttava kerrassaan oli tuo kirje, joka tuskin vuosisadankaan erottamana rouva de Sévignén ajoista, kuului ajanjaksoon, jolloin rouva d'Epinay, rouva du Deffand ja niin monet muut naiset käyttivät kynäänsä Voltairen tai Diderot'in taituruudella. Cléante nautti joka lauseesta, hengittäen samalla vaaleanpunaisen paperin sulotuoksua.
Oi, kuinka tuo viehkeä tuoksu olisi mielessä herättänyt kuvan valkeasta kätösestä, hiukan itsepintaisesta kiharasta, suuresta pitsiliinasta, joka otsaa kiertäen valui kaulalle, peittäen siveästi nuoren, sykkivän poven… jollei olisi järkkymättömän varmasti tiennyt, että kirjoittajatar oli yli kuudenkymmenen ikäinen, harvahapsinen, keltakätinen vanhus!
Nuorukaisen täytyi nauraa omalle mielettömyydellensä.
— Olenko rakastumaisillani sen ikäiseen henkilöön? mietiskeli hän. — Ei ole ajateltavissakaan sen suurempaa hulluutta!
— No, kysyi herttua, heräten torkahduksestaan, — oliko markiisitar yhtä puhelias kuin tavallisesti?
Huolehtimalla tuosta kirjeenvaihdosta teet minulle palveluksen, jota en ikinä unohda… Jospa voisit vapauttaa minut kaikesta muustakin!
* * * * *