Illalla joulukuun 24 päivänä runoilija Ariel tunsi suonissaan väristyksen, joka ilmaisee kuumetta.
Hän oli kaksikymmenvuotinen runoilija, nuortea kuin ensi syreenien kevät, haaveellinen kuin kuunhohde ja kumminkin ahkera kuin mehiläinen, jota aurinko innostaa… Runojen sepittäminen oli hänestä nautintoa, ne heruivat aivan itsestään hänen kynästänsä, vaivattomasti kuin laulut laulajan huulilta… Suorasanaisesti hän kirjoitti milloin päätti niin tehdä, ja silloinkin oli hänen kielensä naisten ihastus, sillä se oli viehkeää ja lennokasta, kuin olisi siinä yhä vieläkin liidellyt runoja… salatuin siivin…
Kuumeväristykset, jotka kävivät läpi hänen hermostuneen ruumiinsa, kipu, joka vaivasi hänen rasittunutta niskaansa, — tuo kaikki oli seurausta liian kiihkeästä työstä, liian monesta rasittavasta päivästä, unettomasta yöstä. Ariel ei ollut sairas, — hän oli väsynyt, lopen rasittunut…
Mutta hänen ensimmäistä romaaniansa oli juuri alettu julkaista »Maailmassa». Nyt voi hän odottaa menestystä, varallisuutta ja — ennen kaikkea — toivotun maineen hurmausta. Mitä siis, joskin päätä pakotti, jos oli toistaiseksi tuntematon, köyhä — pakotettu säästäväisyyteen!
Ja tänä jouluaattona ajatteli runoilija Ariel: »Haikein kurjuus on yksinäisyys…»
* * * * *
Tohvelit oli pantu uunia vastaan, missä rauta-alusta turhaan odotti pesävalkeata… Tänä iltana ne olivat tulleet, ja nuo komeat tekeleet, jotka eräs hänen isänsä maalla asuva täti oli valmistanut, olivat kirjaillut hopealla ja sisustetut puuvillalla ja taivaanvärisellä silkillä, kuin mitkäkin korulippaat. Ne olivat »todelliset runoilijan tohvelit», kirjoitti lahjoittajatar lapsellisella ilolla.
Ariel katseli niitä hymyillen, ja ne olivat hänestä kauheat ja liikuttavat, ja samalla hän mietiskeli, oliko hänen vanha taloudenhoitajattarensa asettanut ne — luonnollisesti ivaa tarkoittamatta! — tyhjän uuninpesän ääreen sitä varten, että hän voisi mielessään kuvailla lämmittävää pesävalkeaa, vai olivatko ne siihen varatut taivaallista joululahjaa varten.
Hän ei kuulunut niihin happamiin mieliin, joista tällaisten lahjain odottaminen on järjetöntä. Hänestä tuon kiltin vaimon kohteiiaisuudenosoitus oli hyvin keksitty ja viehättävä.
»Lasten pikku kenkiin panee jouluenkeli kauniita leluja», mietiskeli Ariel. »Minkähän ihmeellisen lahjan hän panee runoilijan hopeatohveleihin? Kuun säteen — vaiko tähden sinisen yön helmasta…»