Sitten hän huokasi, vakuutettuna että pikku jouluenkeli, niin mahtava kuin voikin olla, ei voisi tuottaa hänelle onnea.
Ariel oli rakastunut. Neitonen, jota hän lempi — herttainen taiteilijatar, joka perehtyneenä pyhien ja enkeleitten kultaparatiisiin, kuvitti messukirjoja, — tuo vaalea, hempeä, siveä tyttönen, — oli hänen naapurinsa, niin läheinen ullakkonaapuri, että heidän ovensa yhtaikaa auetessaan koskivat toisiinsa, ja että runoilija, kirjoitellessaan yön yksinäisyydessä tuossa hiljaisessa talossa, luuli voivansa seinän lävitse kuulla nukkuvan neitosen hiljaisen, viehkeän hengityksen… Mitkä haaveet hurmasivatkaan silloin hänen mieltänsä! Hän oli paratiisin suloisen kuvaajattaren rakastettu puoliso, ja vaimonsa levätessä tyynenä ja huoletonna, hän työskenteli hänenkin puolestansa… Suloiseksi palkinnoksensa saisi hän suutelon.
Henkinen kosketus nuoreen, kainoon olentoon, jonka ihanteellinen elämä palpahteli niin lähellä hänen omaansa, viehkeä sulous ja naisellinen uutteruus, ylväs viattomuus — kaikki tuo vaikutti Arieliin jalostavasti terästäen häntä ja kohottaen hänet yhä valtavampaan mielenlentoon, johtaen hänet lämpimän raikkaaseen ilmapiiriin. Tietämättään tuo naisellisen kaino pikku taiteilijatar oli hänen runottarensa!
Kuinka herttaisen lemmenpesän he olisivat voineet laatia itsellensä! Mutta kuten nyt oli, tunsi Ariel tuskin rakastettunsa nimeä, hänen hillityn äänensä täyttä sointua. Kohdatessaan toisensa portaissa he sanoivat hyvää päivää, — siinä kaikki.
Vaikka noiden vakavien huulten hyvänpäiväntoivotus ei suinkaan ilmaissut vastenmielisyyttä, enempää kuin hymyileväin silmäin hieman kiusoitteleva ilmekään, ei arka, hämmentynyt Ariel ollut koskaan puhunut sen enempää, ei pyrkinytkään tunteitaan ilmaisemaan.
Pyrkiä tällä tavoin, porraskäytävässä, tutustumaan häneen… sehän olisi ollut niin arkipäiväistä… melkein loukkaavaa!… Mutta voi! kuinka oli hänen meneteltävä, saadaksensa puhella hänen kanssaan, häntä loukkaamatta? Kirjoittaisiko hän hänelle? Mutta mahtaisikohan hän ollenkaan saada vastausta? Jos hän kolkuttaisi ovelle, ei se aukenisi… Pitäisikö heidän elää täten edelleen, ovi oven vieressä, sydän liki sydäntä, vaihtamatta ainoatakaan lemmen sanaa?
Kuume kohosi. Arielin hampaat kalisivat, oli kuin polttava kierrepuserrin olisi painunut hänen ohimoihinsa. Hänen ajatuksensa hämmentyivät. Kun hän nousi uunin edessä olevasta nojatuolista, huimasi häntä. Jaksamatta riisuutua hän heittäytyi vuoteellensa, jääden siihen makaamaan.
Runoilija nukkui kuumeunta. Ihmeelliset yllätykset, eriskummaiset haavekuvat seurasivat sekasotkuisina toisiansa, osittain todellisuuteen liittyvinä. Hänen romaaninsa sanat olivat tulleet hulluiksi ja pyörivät vinhaa vauhtia hänen päässään. Kuinka paljon niitä olikaan, kuinka paljon, noita kapinoivia sanoja! Ne jakaantuivat tavuihin, sitten kirjaimiin, ja hajaantuivat kautta huoneen, inhottavina hämähäkkeinä, kihisevinä, vaanivina torakkajoukkoin Väliin ne kaikki vilisivät Arielin pääkopan kimpussa, toiset pyrkien sinne sisälle, toiset yritellen pois…
Ja joka kerran kidutettu runoilija päästi vikinän, jota hän sitten pahoitteli, muistaen häiritsevänsä kauniin naapurinsa unta…
Verhon takaa, joka Arielista tuntui harmaalta tai punasiniseltä, kajahti kahdentoista lyönti. Hän ajatteli: »Jouluenkeli tulee heti…» Ja tuo vierailu tuntui hänestä ennakolta odotetulta ja varsin luonnolliselta tapahtumalta. Hänen suljettujen silmäluomiensa tavaton läpikuultavuus soi hänelle mahdollisuuden havaita, että huone kävi valoisaksi. »Jouluenkeli saapuu toisten enkeleitten seurassa», ajatteli hän. »Paremmin nähdäksensä he ovat ottaneet matkan varrelta tähtiä käsiinsä.»